Puuma katsoo peiliin

Eiliseen postaukseeni tuli paljon kommentteja – ja valtaosa niistä oli (oikeutetusti) Nörttipojan “puolella”. Pisti todella ajattelemaan, varsinkin kun lounaan jälkeen meilejä alkoi taas tipahdella tasaisin väliajoin.

Ymmärrän nyt, että ehkä minulla kuitenkin on yliote tässä suhteessa huolimatta siitä, että Nörttipoika antaakin itsestään vahvan kuvan. Ehkä sillä on tekemistä Nörttipojan menneisyyden kanssa. Olen aina ollut siinä uskossa, että Nörttipoika ei kavahda konflikteja; hänen puheistaan saa semmoisen kuvan, ettei hän juurikaan välitä mitä muut ihmiset ajattelevat mikäli hänellä on jotain sydämellään. Mutta ehkä se on vain puolustusmekanismi; pelkkää ulkokuorta. Ehkä Nörttipoika ei olekaan sisältä niin vahva kuin luulen.

Allaoleva meilinvaihtomme (Nörttipoika kursiivilla, minä normaalilla fontilla) tuo tämän aika selvästi ilmi ja saa minut lähes inhoamaan itseäni. Miksi tosiaan Nörttipojan pitää aina olla se, joka lepyttelee, miksi minä saan äksyillä ja tuittuilla jos hänen kerran pitää filtteröidä – kuten Vierailija kysyi viime postauksen kommenttikentässä?

Milloin minusta tuli tämmöinen narttu?

Aion ottaa asian esille huomenna kun taas tapaamme. Uskon että minun tulee vielä kunnolla, kasvotusten, pyytää anteeksi tuittuiluani. Nörttipoika ansaitsee sen.

***

Hei kulta, vielä kerran anteeksi siitä lauantain meilistä – kuten jo sanoin minun ei olisi pitänyt lähettää sitä. Miten töissä menee?

Tajuat kai että vaikka pyydätkin anteeksi sen jälkeen kun olet sanonut jotain todella loukkaavaa, se ei tarkoita sitä että voin heti unohtaa sen… Töissä ei suju, ei huvita ollenkaan tänään.

Joo, tajuan. Mutta ymmärrätkö mitä tarkoitin? Minusta tuntuu joskus ettet käsitä tunteitani tai jotain sinne päin; tuntuu että olet koko ajan varuillasi ja etsit signaaleja joita muka annan, vaikka näin ei ole. Tämä häiritsee minua; en tiedä johtuuko se omista tunteistani vai siitä että maalailen olemattomia piruja seinille.

Ja totta kai luotan sinuun, en kai muuten rakastelisi kanssasi, puhuisi kanssasi niin paljon kaikesta. Siksi onkin niin häiritsevää tuntea näin. Yritän vain selvittää omaa tilannettani, jos olen väärässä niin kerro ihmeessä.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat: että olin/olen epävarma siitä, miten paljon tunteistasi suodatat ulospäin; ja että epäilen onko se, mitä sanot tuntevasi minua kohtaan, koko totuus vs. se, mitä oikeasti tunnet.

Tarkoitin perjantaisella kysymykselläni ärsytyksestäsi pelkästään fyysisen läheisyyden tarvetta. Aprikoin, olisiko tarvetta tavata useammin – lue: panna useammin. Mutta keskustelu ei koskaan päässyt siihen pisteeseen ennen kuin kääntyi jonnekin aivan muualle.

Olen aina ollut huono “ihmissuhdepuheissa”; en osaa ilmaista itseäni hyvin joten jos ymmärsit väärin, olen pahoillani. Mutta siitä huolimatta, tarkoitit sitä tai et, se mitä sanoit tuntui kuin suhteeltamme olisi vedetty pohja alta. Molemminpuolinen luottamus on mielestäni se, mikä tekee suhteestamme niin ainutlaatuisen; ja jos sitä ei ole, mitä meillä sitten enää on?

Ja kyllä, olen edelleen loukkaantunut…en voi sille mitään, anteeksi.

Tajuan nyt, että olin väärässä; tulkitsin sinut väärin enkä voi mitenkään oikeuttaa reaktiotani. En voi puhumalla tehdä tehtyä tekemättömäksi, ja jos vieritän syyn tunteilleni, tuntuu sekin raukkamaiselta. Tiedäthän sinä miten pahoillani olen siitä meilistäni, jos joku tietää minkälainen olen, se olet sinä. Siksi voin myös luottaa sinuun, koska ymmärrät minua ja olet siinä suhteessa samanlainen kuin minä.

Ei, en tiedä miten voin hyvittää tämän, voin vain toivoa että ymmärrät etten tarkoittanut sitä. Että olen loukannut sinua, todella sattuu. Istun täällä kyyneleet silmissä…

Totta kai tiedän, tiedän myös että teen sitä itsekin; puhun ajattelematta ja toivon jälkeenpäin että voisin ottaa sanomani takaisin. Mutta se loukkaa silti. Olin kirjaimellisesti koko viikonlopun pala kurkussa, yhtäkkiä epävarma kaikesta, epävarma meistä. En pitänyt siitä tunteesta – eihän tämmöinen ollut tämän järjestelyn tarkoitus.

Tiedän että se loukkasi – usko minua. Ja olen pahoillani että sen piti tapahtua vielä keskellä viikonloppua, kun emme voineet puhua kunnolla. Jos tässä maailmassa on joku ihminen, jonka kanssa en halua riidellä, se olet sinä…

Iso suukko, odotan keskiviikon tapaamistamme enemmän kuin tiedätkään; on ikävä sinua kulta.

Tiedän että tiedät kulta; suukko takaisin. Ja kiitos että voitiin puhua, olo on jo paljon parempi…

Onneksi voimme aina keskustella konflikteistamme – se on minulle uutta.  Olet minulle erittäin tärkeä, toivottavasti tiedät sen…