Puuma murisee
Kävimme viikonlopun aikana omituista meilinvaihtoa, joka lähti loppumetreillä niinsanotusti lapasesta. Söpöt meilit saivat ikävän käänteen, kun perjantai-iltapäivän viime metrien meilini (so. aviomies parkkeeraa jo autoaan) sai vastauksensa vasta lauantai-iltapäivästä. Olimme puhuneet siitä, miten tekisi mieli nähdä useamminkin kuin mikä nyt on mahdollista, ja esitin varmistuskysymyksen siitä, onko Nörttipoika vielä tyytyväinen järjestelyymme vai alkaako jo ärsyttää (kun ei voida tavata useammin). En nyt sillä mitään sen kummempaa tarkoittanut, mutta takaisin tuli tuutin täydeltä.
“Mikä minua ärsyttää on se, ettet näytä luottavan minuun tippaakaan. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun epäilet tyytyväisyyttäni järjestelyymme. Etkö voi vain uskoa että olen avoin tunteistani sinuun ja suhteeseemme? Enhän minäkään ala kyseenalaistaa jos kerrot minulle asioita, kuten esimerkiksi viimekertaisen unesi.”
Ping, vitutuskäyrät heti punaiselle ja höyryä korvista. Luotan Nörttipoikaan jopa enemmän kuin aviomieheeni; ja itseasiassa olen aina ollut sitä mieltä, että luottamus on suhteemme pohja, ja että juuri molemminpuolisen sataprosenttisen luottamuksen takia suhteemme on niin ainutlaatuinen kuin se on. Minä en luota kovin moneen ihmiseen tässä maailmassa.
Aika tasan tämä oli sitten reaktionikin Nörttipojan puuskahdukseen. Plus että ilmoitin etten vastaisuudessa aio kysyä mitään, jos kerran voin odottaa moisia reaktioita. Ja että luottamuksen puutteen epäily todella, todella satutti.
Totta kai anteeksipyyntö tuli heti perään.
“Anteeksi, en tarkoittanut mitä sanoin. Totta kai voit kysyä minulta mitä vaan haluat…olin ärsyyntynyt sinusta johtumattomista syistä kun lähetin edellisen meilini ja minun ei olisi pitänyt lähettää sitä, purkaa ärsyyntymistäni sinuun. En halunnut satuttaa kulta..”
Toki sitten hyväksyin anteeksipyynnön. Mutta tein selväksi etten erityisellä riemulla tulevaisuudessa odota samankaltaisia meilejä ainakaan viikonloppuna, kun en voi kunnolla edes keskustella asiasta. Sitten olikin hiljaista. Ja on ollut siitä asti.
Kun heräsin tänä aamuna, en tuntenut pientäkään intoa tai intohimoa tulevan keskiviikon tapaamistamme kohtaan. Kuten aina, ajattelin Nörttipoikaa melko heti ensimmäiseksi herättyäni – mutta tällä kertaa se kupliva ilon tunne jäi puuttumaan.
Okei, Nörttipoika osaa olla aika tuittupää, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun moiset kirjalliset aivopierut saavat vereni kiehumaan. Se on osa hänen luonnettaan, ettei hän juurikaan aina filtteröi sanomisiaan. Mutta nyt se alkaa todella ärsyttää. Ei voi aina ja toistuvasti sanoa ihan mitä vaan ja luottaa siihen, että anteeksipyynnöllä on kaikki ohi. Jotenkin se, että kerta toisensa jälkeen käytetään itsestä johtumattomia olosuhteita oikeutuksena omaan huonoon käytökseen, on todella huono tekosyy. Vähän niinkuin että jos kännissä lyö ja selvinpäin katuu viinaa syyttäen.
Tästäkin on omakohtaisia kokemuksia.
Ei tuo Nörttipojan purkaus nyt kai kirjoitettuna niin pahalta näytä, mutta se todella satutti jostain syvältä. Ihan kuin suhteeltamme olisi pudonnut pohja.
Odotan mielenkiinnolla mitä seuraava meili sisältää. Ja se ei tule minun aloitteestani, poika on nyt virallisesti jäähyllä, vaikka ei sitä ehkä itse tiedäkään.
