Puumiksen ”Seiväsmatkat”: Marokko
Edellisen postaukseni kommenttikenttässä Dhdg ihmetteli, miten minulla voi riittää kaksisataa euroa viikon majoitukseen, kun hän itse satsaa saman jo yhteen yöhön. Hän tuumikin, että taidamme käyttää eri matkanjärjestäjiä.
No niinhän me käytämmekin. Marokon-reissuni oli nimittäin minun itseni järjestämä. Kammoan turistialueita, ja haen nykyään matkoiltani luksuksen ja turvallisesti valmiiksi pureskellun asemesta ns. autenttisuutta ja hengailua paikallisten keskellä; siksi pyrin järjestämään reissuni itsenäisesti (lennot ja majoitus erikseen, jälkimmäinen mieluiten yksityiseltä) kauaksi resorteista, uima-altaista, rantabulevardien aurinkolasikauppiaista ja ennen kaikkea muista länkkärituristeista.
Bonuksena näissä omatoimiseiväsmatkoissa on se, että hinnat ovat usein huomattavasti halvempia kuin turistien suosimilla ja kansoittamilla alueilla.
Muutaman sattuman kautta kohdemaan lentokentän ja asuntoni välillä oli tällä kertaa poikkeuksellisesti useamman sadan kilometrin etäisyys; mutta asunnon omistaja järkkäsi minulle paikallisen taksin, ja pysähdyksineen viitisen tuntia suuntaansa meni leppoisasti, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään. Tyyppi osoitteli nähtävyyksiä, tarjosi ostamiaan keksejä ja pysähtyi aina, kun himoitsin savuketta.
Lentokentältä nostettu paikallinen valuutta ja lähimmältä bensikseltä ostettu prepaid takasivat sen, että olin jotakuinkin kartalla. Ykkösmies laittoi jossain vaiheessa viestiä: missä olet?
Vastasin kuvalla.
”En tiedä, mutta tämmöistä täällä on.”
Jossain vaiheessa pysähdyimme syömään. En tiedä mitä tarkalleen ottaen söin (no joo, couscous-pohjaista jotain), mutta hyvää oli. Jaoimme taksikuskin kanssa lautasen, ja lapioimme ruokaa suuhumme leivänpaloilla. Olisin ottanut kuvan taksikuskin teerituaalista, mutta en kehdannut, sillä hänen takanaan oleva pöytä oli täynnä naisia, eikä kuvien ottaminen olisi ollut korrektia.
Vessa oli pelkkä reikä lattiassa, ja ruokapaikka sijaitsi paikallisen soukin perukoilla, moskeijan vieressä.
Asunnon omistaja odotteli vuokraamassani kämpässä, joka sijaitsi ihan tavallisella asuinalueella kolmisen kilometriä keskustasta. Kyseessä ei siis ollut hotelli tai edes asuntohotelli, vaan ihan tavan kämppä uudehkossa kerrostalossa, jonka jo asuttuja asuntoja kansoittivat paikalliset. Rappukäytävään tuoksui ruoka, jossain itki lapsi. Ulkoa kuului rummutusta ja kulkukoirien haukkua.
Näkymä parvekkeelta.
Seuraavana aamuna ylös, ulos ja lenkille; orientointikierros varhain, kun lämpötila ei vielä ollut kivunnut yli kolmeenkymmeneen asteeseen.
Paikalliset siivoamassa putiikkiensa edustoja vesiämpärin ja katuharjan kanssa; ujoja hymyjä, ranskankielisiä tervehdyksiä, meluisia lapsia matkalla kouluun. Lähileipomosta nappasin mukaan lämpimäisiä ja jogurttia aamupalaksi.
Eräänä iltana kattoterassilla auringonlaskua ihailemassa; olin ottanut juotavaa ja ruokaa mukaan terassipiknikin tarpeiksi. Lempeä ilta oli houkutellut terassille myös muita talon asukkaita, ja päädyin syömään heidän ”minigrillistään”. Taaskaan ei mitään hajua, mitä söin – paitsi että kyseessä oli luultavasti jonkin eläimen maksa. Hyvää oli, ja jaoimme ”kristillisesti” minunkin ruokani ja juomani.
Kaupungin keskustaan pääsi taksilla huiman kuudenkymmenen eurosentin maksua vastaan. Arvoimme ruokapaikan randomilla ja ihastelimme iltaelämää.
Teimme myös omatoimisen yhden yön ekskursion Saharan erämaassa sijaitsevaan Ruusulaaksoon ja vierailimme majapaikkamme omistajan kanssa paikallisessa ruusuvesitislaamossa, joka tosin ei ollut auki, eikä paikan omistajakaan ollut paikalla. Mutta eipä hätää – omistajan äiti oli, ja tislaamo avautui yksityiskierrokselle, jonka jälkeen äiti, tuo kasvoista hennatatuoitu lähes hampaaton berberimummo, tarjosi meille minttuteetä ja paahdettuja manteleita. Vaikka emme edes vielä olleet ostaneet mitään.
Kun ihastelin puutarhassaan kasvavaa granaattiomenapuuta, mummo kipitti poimimaan minulle kypsän granaattiomenan ja kikatteli tyttömäisesti ja silminnähden ylpeästi, kun napostelin silmät lautasen kokoisina vielä aurinkolämpimiä siemeniä suuhuni.
Tämä on se tapa, jolla haluan matkustaa; haluan haistaa, maistaa, kuulla ja nähdä. Haluan vastata paikallisten hymyihin, kokea uskomattoman vieraanvaraisuuden ja hätistellä muutamalla arabiankielisellä fraasilla pois liian röyhkeitä pikkupoikia, jotka luulevat saavansa kerjäämällä muutaman dirhamin.
Haluan ihastella auringonlaskua iltarukouskutsun harmoniassa; haluan herätä seuraavana aamuna, lähteä taas hakemaan aamiastarpeita ja tervehtiä jo tutuksi tulleita putiikinomistajia.
Rosoista, raadollista, joskus pölyistä – ja välillä vähän paskanhajuistakin reissaamista tavoitteena ainakin yksi elämys, jota ei löydy luksushotellista tai resortista. Tämmöinen on minun unelmalomani – minkälainen on teidän?