Puusepän iltasatu

“Kerro mulle iltasatu ennen kuin me mennään nukkumaan.”

Kontrasin, että eiköhän tämä meidän ikäeron korostaminen mene nyt hieman liian rasvaiseksi. Että sammakoista ja prinsseistäkö nyt pitäisi ruveta folklooraamaan.  

“Eääähh, en mä semmoista satua tarkoittanut! 😀 Mä tarkoitin semmoista vähän erilaista satua, meidän satua! Sitäpaitsi, mä olen jo aikapäiviä sitten tehokkaasti lakannut välittämästä meidän ikäerosta, tai siitä että ollaan tunnettu vain muutamia päiviä.”

“Näin vaan on hyvä.”

“Mutta kerrotko sen sadun? Vai kerrotaanko yhdessä? Tehdään oma saaga, ehkä ”satu” on vähän huono sana!”

Puuseppä aloitti, minä jatkoin kursiivilla. 

Olipa kerran kauan kauan sitten Puuseppä, joka asui läpinäkyvässä Kuplassa. Kuplasta näki ulos ja Kuplaan näki sisälle, mutta sieltä ei voinut lähteä, eikä sinne voinut tulla. Jo pidemmän aikaa Puuseppä oli huomannut Kuplan tulevan ahtaammaksi ja ahtaammaksi, ja että siellä oli päivä päivältä vaikeampaa hengittää. Sitten eräänä päivänä Puuseppä näki Kuplan toisella puolella Naisen. Naisella oli kummia merkkejä iholla ja samanlaiset vihreät silmät kuin hänelläkin, joskin Naisen silmät olivat hiilenmustiksi rajatut. Nainen katsoi häntä suoraan silmiin ja näki hänet semmoisena kuin hän oikeasti oli. Sitä kukaan ei ollut tehnyt aikaisemmin.

Nainen oli jo pidempään ollut tietoinen Kuplan olemassaolosta, mutta oli tietoisesti vältellyt sen lähelle menemistä; hänen mielestään Kuplassa asuvat ihmiset olivat jotenkin kovin kurttuotsaisia, ja Nainen leikki mieluummin koirien ja velhojen ja menninkäisten kanssa Kuplan ulkopuolella. Silti, tuo Kuplasta tuijottava vihreäsilmäinen kiehtoi Naista, ja tämä huomasi ajattelevansa, että ehkä tuohon kannattaisi tutustua. Samalla Naista kuitenkin hävetti erilaisuutensa; mitä muuta yhteistä heillä voisi olla kuin silmien väri? Vaikka he olivat molemmat samaa rotua, he olivat kuitenkin erilaisia; niin erilaisia kuin vain voi olla.  

Siinä he vain seisoivat hetken toisiaan tarkkaillen, kunnes Puuseppä ojensi epäröivän kätensä koskettamaan Kuplan seinämää. Nainen teki peilikuvamaisesti samoin, ja suureksi hämmästyksekseen he tunsivat toisensa lämpöisen kosketuksen, joka sävähti heidän kehojensa läpi kuin sähköisku. Puuseppä ei ollut tiennyt, että Kuplan läpi voisi tuntea. Nainen puristi kätensä Puusepän käteen ja veti tämän Kuplan läpi syliinsä ja painoi huulensa tämän huulille. Puuseppä vastasi suudelmaan ja tunsi, miten Kuplan ummehtunut ilma hävisi hänen keuhkoistaan jokaisella uloshengityksellä, ja miten jotain uutta kihelmöi hänen koko ruumiinsa läpi.

Nainen vei Puusepän majaansa ja ripotteli ympyrän himalajansuolaa majan suojaksi. Sitten hän hymyili Puusepälle lempeästi ja kutsui tämän makaamaan vierelleen. Puuseppää jännitti, mutta hän huomasi myös, että tämä oli sen sanomattoman kaipauksen ruumiillistuma, jota hän oli jo pitkään tuntenut sisällään jonkinlaisena levottomuutena. Puuseppä makasi Naisen vieressä pitkään ja tunsi pitkästä aikaa, että hänen oli helppo hengittää. Nainen oli lämmin ja pehmeä ja Puuseppä otti kernaasti vastaan kaiken, mitä Nainen tarjosi.

Puuseppä ei olisi halunnut palata Kuplaan. Kaikki tuntui siellä nyt niin kovin rajoittavalta ja ahdistavalta. Mutta Puuseppä tiesi, että hänen oli pakko palata oman heimonsa takia, oman heimonsa luokse. Nainen hymyili hänelle ja veti hänet vielä syleilyynsä ja kuiskasi, että Puuseppä saisi palata takaisin hänen luokseen ihan koska vaan haluaisi. Sitten he menivät vielä hetkeksi lepäämään yhdessä. Sen jälkeen Puusepän piti palata, mutta tällä kertaa hänen silmänsä eivät olleet niin sameat. Tällä kertaa oli helpompi hengittääkin, sillä Puuseppä tiesi, että hän olisi aina tervetullut Naisen majaan. Puuseppä huomasi hymyilevänsä. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan.

***

“Mä muuten kiihotuin tuosta ihan älyttömästi :D”

Niin minäkin, vaikka en sitä kehdannut tunnustaakaan.  Ja jotenkin liikutuinkin. (Jota kehtasin tunnustaa vielä vähemmän.)

“Sitäpaitsi se, että sä olet täysin eri “heimoa” on vaan hyvä asia.”

Se nähdään tänä iltana…