Rouvasihminen paapoo ja neuvoo (ja siinä sivussa harrastaa vähän seksiäkin)

Eilen oli sitten kauan odotetun tapaamisen aika. Nörttipoika oli vieläkin hieman alamaissa pikkuveljensä (ei metafora!) kohtalosta – diagnoosi Stillin taudista osoittautui kuitenkin oikeaksi – ja hänellä oli ensisijainen tarve puhua. Minun ensisijainen tarpeeni oli jotain aivan muuta (heh), mutta kunnioituksesta häntä kohtaan pidin näppini erossa ja vaatteetkin päälläni. Puhuimme pitkään, halasimmekin. Poika vuodatti sydäntään, kertoi peloistaan ja siitä, miten jännittynyt oli ollut viime viikkojen aikana. Oli onneksi päivää ennen saanut käydä katsomassa veljeään sairaalassa, mikä huojensi hieman. Mutta kuitenkin, asia painoi silti; että miten opintojen nyt käy, miten työnantajat mahtavat suhtautua taudinkuvaan kuuluviin toistuviin kuumepiikkeihin. Toppuuttelin, että yksi asia kerrallaan. Ensin veli sairaalasta ja sitten katsotaan uudelleen. Halasin vähän vaativammin, kärsimättömästikin…

(Huom! Sisällön lähes harlekiinikirjamaisesta luonteesta johtuen, ja jotta blogi pysyisi edes jotakuinkin ”siistinä”, seuraa erittäin ontuva ja kauaskantoinen urheilu/jääkiekkometafora. Pyydän anteeksi jo etukäteen!)

Tällä kertaa ensimmäinen kerta päätyi minun maaliini kun peliä oli pelattu vasta parisen minuuttia. Oho. Poika kävi makaamaan viereeni ja silitteli kehoani odotellessaan sykkeeni laskemista jotakuinkin inhimilliselle tasolle ja uskaltautui leikittelemään kehollani niin käsin kuin suullaan. Tuntui hyvältä, jopa niin että yhdyin leikkiin omilla sormillani. En muista että olisin koskaan “uskaltanut” toisen läsnäollessa antautua kyseiseen soolomissioon, häveliäs kun jossain mielessä kuitenkin olen. Vailla sen kummempaa päämäärää leikimme siis yhdessä kunnes huomasin, että tämähän johtaa johonkin; toinen maali ei ollut kaukana. Vaikka vastapuolta ei yleensä ole tapana varoittaa tulevasta maalista, katsoin kuitenkin parhaaksi antaa jonkinlaista alerttia etukäteen, ja siitäkös poika vasta innostuikin – ja teki ensimmäisen maalinsa minun toiseni aikana.

Väliajalla puhuimme pojan työnhakemisen edistymisestä. Ihmetteli kun työvoimatoimiston yhteyshenkilö oli hieman närkästynyt, kun poika oli haastattelussa kertonut erottuvansa muista hakijoista ainakin sillä, että on selkeästi älykkäämpi. “Ei ne muutkaan mitään neandertaaleja ole,” oli henkilö todennut napakasti ja loppuhaastattelu oli mennyt niin sanotusti persiilleen molemminpuolisten antipatioiden takia. Minä sitten hienovaraisesti vihjaamaan että tuo ei ehkä ollut aivan parhain mahdollinen aloitus, että voi ehkä antaa hieman ylimielisen kuvan… (Understatement of the year!) Poika vähän siitä suutahtikin; ei muka aikonut alkaa itseään vähättelemäänkään, kun älykkyys on kerran tosiasia. Minä sitten kärsivällisesti selittämään, että ei toki tarvitse vähätellä, mutta voi tuoda eri tavalla julki; esimerkein, työhistorian avulla. Jos on edellisessä työpaikassaan ylennyt kahden kuukauden sisällä esimiesasemaan, voi terävämpi jo päätellä että tuo ei ole ihan palikka. Että niitä Mensan tuloksia ei ehkä heti ensimmäiseksi kannata lyödä pöytään. Ja että ei niitä kiinnosta oletko älykäs vai et, vaan mitä tuloksia saat aikaan sen avulla (tai siitä huolimatta).

Ymmärsihän se vihdoin kuitenkin, aikoi opetella diplomaattisempaan lähestymistapaan. Hyvä poika, *tapu tapu*. Ja kaleidoskooppi pyörii.

Toinen erä oli myöskin uusien asioiden kokeilua ja osoittautui molempia osapuolia tyydyttäväksi; vaihdellut pelistrategiat tuottivat loppulukemiksi täpärät 3-2 minun hyväkseni Nörttipojalle uudessa saksiasennossa. 

Edelleen, on uskomatonta olla juuri se henkilö, joka saa toisen haukkomaan henkeä hämmästyksestä; ai noinkin voi toimia ja tuolta se tuntuu… Toisen spontaani nauruun purskahdus kliimaksin jälkeen, joka selkeästi tulee vain ja ainoastaan niin suunnattoman hyvästä olosta – vaikkakin sinällään hieman korni ja ehkä tilanteeseen kuulumatonkin – on kuitenkin jotain niin mieletöntä; että voi antaa toiselle niin intensiivisiä kokemuksia ettei niistä seuraavia reaktioita voi enää hillitä…

“Parasta seksiä ikinä.” Hyvältä se kuulostaa joka kerta, vaikka ottaa huomioon että vertailukohteita on vain kaksi; he kylläkin tosin minua ainakin 10 vuotta nuorempia ja varmaan vähemmän rubensmaisiakin. Hih.