Taas vuoden vanhempi ja viisaampi?
Syntymäpäiväjorinaa…
Juhlistin aiemmin tällä viikolla 39. syntymäpäivääni. Oli erittäin hyvä fiilis – ei siis puhettakaan mistään “apua-olen-vuoden-päästä-40” –kriisistä. (No voihan se vielä tulla?) Melkeinpä seesteisenä ajattelin, että minulla on nyt hyvä olla. Nuoruuden epävarmuudet ovat enää vain muisto; tajusin, että vihdoinkin olen oppinut ennen kaikkea rakastamaan itseäni.
En ole itselleni enää turhan kriittinen; en hermoile turhista. Kellun elämäni optimistijollassa ja annan virran viedä minne se haluaa. En murehdi asioita joihin en itse voi vaikuttaa, ja mikäli murehdin asioita joihin voin vaikuttaa, pyrin tekemään muutoksen joka lopettaa turhat murheet. Osaan sanoa “ei” vailla sen suurempia syyllisyydentuntoja; olen vihdoin oppinut kuuntelemaan itseäni. Ei ole pakko, jos ei halua.
Olen onnellinen että uskallan ja voin taas nauttia seksistä ihan niin itsekkäästi kuin haluan ja on tarpeen. En kadu päätöstäni rakastajan hankkimisesta, sillä Nörttipojan ansioista olen nyt paljon rauhallisempi ja itsevarmempi kuin ennen. Minulle on tärkeää, että voin tuntea itseni seksikkääksi ja haluttavaksi; se sokkona itselleen aina vain syvempää kuoppaa kaivanut työteliäs mutta äärimmäisen tylsistynyt myyrä heräsi eräänä aamuna ja huomasi, että on kasvattanut siivet. Nyt vain taivas on rajana.
***
Sain aviomieheni vanhemmilta kerrassaan mainion lahjan. Tulin töistä kotiin ja huomasin ruokapöydällä kortin, joka ihmeekseni paljastui pääsiäiskortiksi. Ajattelin, että nyt sillä anopilla viiraa ja paljon, mutta kortti olikin vihje lahjastani.
”Kyllä, tiedämme että pääsiäiseen on vielä kuukausi – tämä on vihje sekä lahjaasi että tulevaan pääsiäiseen. Ellet muuten keksi, niin kurkkaapa takapihalle!”
Appivanhempani olivat ostaneet minulle kanoja. <3 Istuin kanakopissa vanhalla lypsyjakkaralla varmaan tunnin ja vain katselin noitten touhuilijoitten kuoputtelua. Kädestä eivät vielä uskalla syödä – ehkä jo ensi viikolla? Suhtaudun kanoihin vähän kaksijakoisesti: toisaalta tykkään niistä “lemmikkeinä” (vaikka eiväthän ne lemmikkejä varsinaisesti ole – kaulat katkeavat kun muninta loppuu ja lihat syötetään koirille), toisaalta friikkaan tasaisin väliajoin kun tajuan, että ne näyttävät ihan raptoreilta (siis dinosauruksilta, ei siltä ysäribändiltä). Bonuksena tietysti, että nyt on tämänkin rouvan munansaanti toistaiseksi taattu. Muahhaahhhaa.
Äitini puolestaan tuki bloggaajanuraani ostamalla minulle uuden laptopin; lapsen harrastuksiahan tulee aina tukea huolimatta siitä, kuinka vanha lapsi on – tai siitä, minkälainen harrastus on kyseessä. Heh. Voin siis tulevaisuudessa blogata muuallakin kuin töissä! Lisäksi sain kasvovoidetta, luomiväriä, pari puseroa, pyjaman, koruja, suklaata ja ihan kylmää käteistä (joka tulee hyvään tarpeekseen huhtikuun Helsinginviikonloppuna).
Työkaverit muistivat vaaleanpunasävyisellä kukkakimpulla ja tulivat jokainen vuorollaan henkilökohtaisesti onnittelemaan, useat halasivatkin. Tuoksuin koko päivän kymmeneltä eri partavedeltä. Kahvin kanssa tarjosin paikallisesta leipomosta tilattuja leivoksia (jotka syötiin parempiin suihin ennen kuin ehdin ottaa kuvan).
Itse annoin itselleni lahjaksi Himalajan suolakristalleista tehdyt tuikkupidikkeet; tarkoituksenani on polttaa niitä pihasaunassa. Saunan pukuhuoneesta olemme nimittäin tuunanneet ns. itämaisen rentoutushuoneen; buddhat ja kynttilät luovat varjoja purppuran ja harmaan sävyiseen sisustukseen, ja purppurapehmusteisissa korituoleissa voi saunottuaan chillata kuunnellen ‘meditaatiomusiikkia’. Ah, kuinka zen. Mutta oikeasti ihan tajuttoman rauhoittavaa niin sielulle kuin kehollekin – suosittelen!
Tänään taidan töistä päästyäni popsauttaa jääkaapissa joulusta asti patsastelleen shampanjapullon ja skoolata itselleni – sille vihdoinkin ainakin melkein aikuiselle naiselle, joka ei enää turhia hötkyile. Aion juoda koko pullon ihan yksin naistenlehtiä selaillen, häh hää.
Kippis ja hauskaa viikonloppua kaikille!
P.S. Ai mitäkö sain aviomieheltäni lahjaksi? En mitään.