Tähdenlento ja toivomus

Tämän kuun alkupuolella katselimme tähdenlentoja yhdessä, minä ja Valokuvaaja.

Minä makasin viltillä kostealla nurmikollani; päälläni oli kaksi fleece-takkia ja termosmukissa kuumaa kaakaota.

“Mä en ole nähnyt vielä yhtään, entäs sinä?“

Valokuvaaja istui viidenkymmenen kilometrin päässä minusta katolla teemukin ja kameransa kanssa.

“Täälläkin on aika hiljaista joo, mutta optimaaliseen hetkeen on vielä jonkin verran aikaa.”

Kello oli jumalattoman paljon ja seuraavana päivänä oli työpäivä. Kumpikaan meistä ei jaksanut välittää; me olimme sopineet katsovamme tähdenlentoja yhdessä. Olimme sopineet ilmansuunnankin, että tiesimme katsovamme samaan suuntaan, saman taivaan samaa osaa.

Siinä nurmikon kosteutta viltin ja fleecetakkikerroksieni läpi imiessäni mietin, että olenkohan tullut hulluksi. Nelikymppinen akka makaa keskellä yötä nurtsilla yksin. Palelikin, teki mieli hakea pipo – mutta kukapa nyt kesällä pipoa. Sitten vaikka se flunssa.

“Aika kylmä on, olisitpa täällä nyt. Katsottaisiin yhdessä, saman peiton alta.”

En ollut koskaan elämässäni nähnyt tähdenlentoa. Halusin nähdä ensimmäisen tähdenlentoni Valokuvaajan kanssa – olkookin, ettei tämä ollut fyysisesti paikalla.

“Mehän katsotaan yhdessä, me ei vaan olla vierekkäin.”

Hiljaisuus. Sellainen sysimusta yön pimeys, jonka näkee vain maalla, kaukana katulampuista. Niiskautin vuotamaan alkanutta nenääni, ennen kuin siemaisin termoksesta. Kaakao höyrysi lupaavasti, mutta oli jo yllättävän jäähtynyttä.

“Mua ei edes väsytä, tää on kivaa!“

Katsoa killitin taivaalle, en uskaltanut sytyttää edes savuketta siinä pelossa, että tupakansytytin häikäisisi hetkellisesti, saisi minut menettämään tärkeän hetken. Lähetin takaisin vain nopean hymiön, kännykän näytönkin valo sai näkemään kirkkaita pilkkuja.

Kun ajattelin seuraavan päivän työpäivää, väsytti ehkä kuitenkin salaa vähän.

Ja sitten – yhtäkkiä! Pitkä vana taivaalla; vain sekunnin, ehkä kaksi. Lähetin mielessäni kyteneen toiveen tähdenlennon pyrstölle, ja kuin itsestään puhjennut leveä hymy kasvoillani kurotin kohti jo värisevää kännykkääni.

“Näitkö? Oli upea!”

“Joo – oli tosi hieno!”

“Kai muistit toivoa… ;)”

Eihän toivomuksia saa koskaan sanoa ääneen tai kertoa eteenpäin, muuten ne eivät toteudu.

“Sun ensimmäinen tähdenlento ikinä oli mun kanssa.“

Parin päivän päästä olin saanut sähköpostiini viestiä Valokuvaajalta. Liitteessä oli kuvatiedosto.

“Muistoksi meidän treffeistä.”

Hetken mustaa kuvaa tuijotettuani ja sitä aikani zoomailtuani älysin yhtäkkiä, mitä se esitti; sitä tähdenlentoa. Minun ensimmäistäni ikinä.