Urologiikkaa?

Ykkösmies kävi sitten urologilla maanantaina jonotettuaan kiltisti puolentoista kuukauden päähän allakkaan ruksittua aikaa. Ajan saaminen kesti, sillä kyseessä ei ollut hätätapaus (urologi ei ilmiselvästi ole koskaan tavannut minua).

Käynti oli ollut lyhyt, eikä lääkäri ollut koskenut Ykkösmieheen käsipäivää enempää. Risti kätensä pönäkän vatsansa peitoksi ja tiiraili Ykkösmiestä silmälasiensa ylitse lukien samalla puolihuolimattomasti testituloksia.

“Niin, nämä sinun verikokeet on otettu liian myöhään aamusta, eikä kukaan ilmeisesti ohjastanut, ettet saa syödä kuuden jälkeen mitään kokeita edeltävänä iltana.”

Uusiks män ja rumba alkaa taas alusta. Ensin verikokeeseen, tulosten jälkeen (viikko odottelua) voitaisiin sitten tehdä uusi ajanvaraus.

Ykkösmies pisti ponnekkaasti vastaan, ja sai sovittua, että seuraava aika hoidetaan puhelimitse; keskustelu verikokeitten tuloksista hoituisi hyvin myös ilman fyysistä lähikontaktia. Lääkäri myöntyi myös määräämään testosteronia joko pillereinä tai voiteena heti keskustelun jälkeen, mikäli kokeitten tulokset puoltaisivat liian alhaisia testosteroniarvoja.

Muuten oltaisiin taas jouduttu odottelemaan muutama kuukausi lisää sovitun ajan saapumista.

Ihmetellä täytyy, miksei urologi voinut soittaa – tai delegoida jotain muuta henkilökunnasta soittamaan – että ei tarvitse tulla ennen kuin verikokeissa näkyy muutakin kuin aamupalaksi nautittu greipinpuolikas. Ne tulokset kun olivat tosiaan tiedossa jo sen puolitoista kuukautta takaperin.

Toisaalta taas, miksipä niitä turhaan etukäteen katselisi, ehtiihän sitä sittenkin kun potilaalle varattu aika koittaa, ja tämä on varta vasten ottanut töistäkin erikseen vapaaksi.

Alkaa vähän ahdistaa tämä ajanvarausbyrokratia. Luulisi, että terveydenhuollon rattaat rullaisivat edes vähän nopeammin kuin puoli vuotta sitten kuolleen hamsterin juoksupyörä. Juuri edellisessa postauksessa uhoamani optimismi (”en anna periksi, en halua luovuttaa”) hävisi turhautumiselle. 

Minä en jaksa enää odottaa, että elämäni valuu hukkaan. En jaksa uskoa ja toivoa, että joskus vielä kaikki kääntyy hyväksi; enkä edes tiedä, mitä odotan – ihmettäkö?

En jaksa enää olla surullinen, tuntea oloani torjutuksi ja epäseksikkääksi epänaiseksi päivistä viikkoihin, viikoista kuukausiin; kohta kuukausista vuosiin. Elän elämäni parasta aikaa. Ja jos eläisin sitä, kuten yleinen moraali sanelee, eläisin sitä selibaatissa.

Mitä, jos hormonihoidot eivät autakaan? Mitä, jos en enää koskaan saa seksiä kotona?

Kuinka paljon kärsivällisyyttä vaimolta vaaditaan? Kuinka kauan aikaa minun pitää vielä antaa?

Tai paremminkin – kuinka kauan minun pitää vielä olla saamatta?