Vahingossa parhaat bileet
Viime lauantaina olin vahingossa luultavasti tämän vuoden parhaimmissa bileissä.
Ystävättäreni juhli 32-vuotissyntymäpäiviään kymmenpäisessä porukassa, josta tunsin ennestään tasan kaksi ihmistä. Muut kahdeksan tapasin ensimmäistä kertaa ravintolassa, johon syntymäpäivät oli järjestetty.
Alku-ujon ihmisen painajainen kävi toteen: löysin itseni istua nököttämästä minulle täysin ventovieraitten ihmisten keskeltä, sillä minä ja toinen ystävättäreni, jonka kanssa tulin yhtä (juna)matkaa, olimme viimeiset saapujat, ja jäljellä oli enää “hajapaikkoja”. (Mulla on helposti tilanteissa, joissa pitää minglata uusien ihmisten kanssa, semmoinen teiniolo; ja ne kaikki muut on jo aikuisia ja vakavia ja fiksuja, ja mä vaan tökötän siinä kainalohikilaikkuja peitellen ja mietin, että kauankohan niillä menee, ennen kuin ne huomaa, että mä en oikein tiedä mistään juuri mitään.)
Olin vieläkin vähän flunssainen ja masentunut, ja totaalisen lannistunut liki kolmen tunnin junamatkasta; tunsin itseni kaikkea muuta kuin seuralliseksi. Esittelin itseni, kättelin ja losahdin tuolilleni piiloutuen ruokalistan taakse.
Sitten alkoi tapahtua. Vasemmalla puolella istuva mies tiedusteli minulta, otanko mieluummin puna- vai valkoviiniä; vinkkasi tarjoilijan paikalle ja huolehti koko aterian ajan siitä, että lasini ei ollut koskaan tyhjä.
Vastapäätä istuvan pariskunnan mies alkoi tentata harrastuksistani ja elämäni intohimon kohteista; jossain vaiheessa keskustelimme aiheesta “minkä supervoiman haluaisit”, ja pohdimme ajatustenluvun hyviä ja huonoja puolia (seksi voisi olla joko todella hyvää tai todella lannistavaa).
Aterian puolivälissä huomasin nauttivani suunnattomasti siitä, että istuin juuri siinä, minulle ennaltaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Jos olisin istunut kahden ystävättäreni kyljessä nyhjäämässä, olisin luultavasti puhunut pelkästään heille. Kerrankin kävi tuuri: uudet tuttavuudet olivat mukavia, sosiaalisia ja hauskoja. Heidän kanssaan oli helppo puhua; oli, kuin olisimme tunteneet toisemme jo pitkään. Pohdin, miten paljon ihminen saattaakin jäädä paitsi vain siksi, ettei mielellään pyöri oman mukavuusalueensa ulkopuolella.
Jälkiruuan aikaan vasemmanpuoleinen mies jo syötti minulle jäätelöä omasta lusikastaan, enkä pitänyt tilannetta edes mitenkään outona tai vaivaannuttavanakaan. Eikä muuten pitänyt kukaan muukaan. (Alkoholilla oli vain vähän osuutta asiaan, sillä dinneri oli suhteellisen sivistynyt.)
Iltaa jatkettiin paikallisessa karaokebaarissa, jossa kävimme koko porukan voimin epävireisesti laulamassa klassikkobiisin Grease Lightning; debytoin esiintymiskammoisena Pearl Jamilla, eikä minua haitannut edes se, että käydessäni jälkihermotupakalla poke tuli kysymään, että joko olen laulanut, ja kertoessani, että lauloin juuri, totesi, että “ai mä luulin äänestä että se oli mies”.
(Varmaankin edellisestä hurmaantuneina) porukan miespuoliset pyysivät minutkin mukaan lavalle laulamaan huutonauramaan Chumbawamban “Tubthumping” (kiitti pojat, ääni on vieläkin poissa). Join ennätysmäärän gin tonickeja, tanssin ysärihittejä ja jopa vissiin Ke$haakin; ja nauroin niin, että seuraavana päivänä vatsalihaksiin sattui.
Sunnuntaihin heräsin juhlakalun kotoa ihme kyllä ilman krapulaa. Joimme kolmisin ämpärilliset kahvia ja päätimme juhlailun mättöbrunssiin kaupungin keskustassa.
Ihan paras viikonloppu – ja juuri sitä, mitä nyt tarvitsinkin. <3