Välitilassa

CC on ollut viimeiset kaksi päivää jumissa Ras Al Khaimahin lentokentällä. Viisumin uusimista varten hänen tuli poistua maasta; ja palatessa viisumin toimittaminen Emiraattien viranomaisille viivästyi. 

Hän ei ole nukkunut näiden kahden päivän aikana ollenkaan, eikä hänellä ole aavistustakaan, kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin hänelle viisumin saapumisen myötä myönnetään maahan pääsy. 

Ruokatarjoilu ei tietenkään myöskään kuulu tähän terminaalivaiheeseen, ja itse kentällä on kallista. 

CC on väsynyt ja vittuuntunut, mutta jaksaa silti söpöstellä Whatsapissa. Minä en jaksaisi. Mutta enpä jaksaisi CC:n elämän mitään puolta; en seitsemänkymmenen tunnin työviikkoja, en epävarmuutta siitä, että potkut saattaa saada koska vaan ilman mitään irtisanomisaikaa, enkä sitä, että tänään ei välttämättä tiedä, missä huominen majapaikka on. 

Jos minä eläisin CC:n elämää, en varmaankaan tekisi mitään muuta kuin valittaisi; mutta hän ei valita, sillä siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä. Parempi keskittyä elämän positiivisiin asioihin, ja olla kiitollinen siitä, mitä on saanut. Muilla on paljon huonommin. (CC on varmaan pikkuvanhin tuntemani parikymppinen, ja keskusteluissamme käy useinkin niin, että muna opettaa kanaa – ei kuitenkaan kirjaimellisesti hahahaha!) 

Valittamisen sijaan CC lähettelee minulle kliseisiä vessaselfieitä, ja hymyilee veikeästi joka kuvassa. Toivon, että osaan itsekin jonain päivänä asennoitua vastoinkäymisiin yhtä positiivisesti.