Viikko muistotilaisuudesta
En ole itkenyt muutamaan päivään eikä itku ole ollut edes pyrkimässä kurkusta. Se iso puristava pala, joka teki syömisen vaikeaksi ja sai äänen odottamatta sortumaan, on, ellei poistunut kokonaan, niin ainakin pienentynyt.
Olen vienyt kaksi jätesäkillistä Ykkösmiehen vaatteita kierrätykseen ja lahjoittanut niitä myös perhepiiriin. Niitä kaikkein rakkaampia en ole vielä hennonut poistaa vaatekaapistani; uskoisin, että kaikkia en poista koskaan – ja miksipä pitäisikään. Hääpaita ja parhaalta ystävältä saatu (kammottavuudessaan aika cool) jouluaiheinen villaneule, jota Ykkönen itsepintaisesti piti koko talven ja josta sai tapella, että sen sai silloin tällöin pesukoneeseen, saavat joka tapauksessa jäädä henkareihinsa; samoin t-paita, jossa on koiramme kuva – maalautin sen tilaustyönä valokuvasta lomaillessani äitini kanssa Fuerteventuralla muutama vuosi sitten, ja Ykkösmies ihastui siihen silmittömästi.
Olen ominut pari Ykkösmiehen hupparia ja viimeisimmän setin hänen boxereitaan menkkahousuiksi. Ne istuvat yllättävän hyvin, ihan mummoalkkareiden veroisesti.
Olen hymyillyt orastavalle keväälle, ihastellut lintujen laulua ja bongaamani västäräkkiä (paras ystäväni kutsuu lintua virkamieheksi spiidissä: muistan sen joka kerta kun näen ko. otuksen, ja joka kerta se jaksaa naurattaa) ja pessyt terassin ja sille kuuluvat matot mäntysuovalla. Kevät tulee itsepintaisesti; rakastan kevään vihreää, sitä hentoa ja kuulasta, joka tummenee keskikesään mennessä. Kohta on lintujen pesimäaika (vai onko jo – en tiedä).
Muutama kevät sitten löysimme random-munat ulkojoulukuusestamme.
Olen opetellut siivoamaan ja huomannut, että itseasiassa pidän siitä. Tykkään, että paikat tuoksuvat puhtaalle (lue: mäntysuovalle); ostin uuden mopin ja ihastelin sen helppoutta. Olen totutellut uusiin rutiineihin: ruokaa vain yhden tarpeisiin, kotitöiden jako viikon jokaiselle päivälle siten, että ne hoituvat kuin pikkuhiljaa eivätkä kasaannu koko päivän savotaksi.
Tiskikone täyttyy todella hitaasti yhden ihmisen tiskeistä. Salaattia on vaikeaa tehdä vain yhden annoksen verran. Viikottainen ruokalasku on vain muutaman kympin. Enää ei tarvitse roudata kaupasta painavaa olutta. Punaisen lihan syönti on vähentynyt huomattavasti, kasvisten osa ruokavaliossa sen sijaan kasvanut.
Talo on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Pärjäisin kevyesti kolmasosalla neliöistä; talo oli jo liian suuri meille kahdelle, mutta rakastuimme siihen ensisilmäyksellä ja se oli saatava, vaikka asuntolaina oli naurettavan iso ja kuukausieriin hupeni melkein koko palkkani verran.
Aion kuitenkin jäädä siihen ainakin toistaiseksi asumaan (onneksi Ykkösmies oli sen verran kaukaa viisas, että oli järjestellyt asiat siten, että tämä on taloudellisesti mahdollista jopa yhden ihmisen keskivertotuloilla), sillä se on täynnä hyviä muistoja. Mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo; ehkä päädyn myymään talon ja muuttamaan kokonaan toiseen maahan.
Koirasta on tullut suojelevampi. Ennen se ei haukkunut juuri koskaan, nyt reagoi jokaiseen omituiseen kolaukseen. On koko ajan lähellä, katsoo surumielisillä silmillään ja nuolee kättä. Ei onneksi istu ikkunassa odottamassa Ykkösmiestä kuten hän kertoi sillä olevan tapana kun minä olin tulossa töistä. Siitä voisi mennä roska silmään.
Olen aina ollut hyvä asennoitumaan ja adaptoitumaan. Otan tilanteen vastaan, makustelen sitä, vedän syvään henkeä ja totean että ookoo, tässä ollaan; mutta mihin halutaan mennä?
Minä haluan mennä eteenpäin, sillä tiedän, että sitä Ykkösmieskin olisi halunnut. En tiedä sitä pelkästään tunnetasolla; keskustelimme siitä muutama vuosi takaperin samaan aikaan kun puhuimme hautajaisistamme. Hän ei halunnut, että ihmiset surisivat hänen poismenoaan, mutta sen asemesta muistelisivat hänen elämäänsä – mieluiten anekdooteilla, jotka kirivät hymyn suupieliin.
Ykkösmiehen muistotilaisuudessa naurettiin ääneen, kun hänen pomonsa kauniin puheensa päätteeksi kääntyi arkkua kohti, piti luovan paussin ja totesi: “Ja hei *Ykkösmies*, sulla on muuten ihan pirun mahtava vaimo.”
Luulen, että Ykkösmies, missä ikinä onkaan, nauroi mukana.