Ykkösmiespostaus eli mikä meidän suhteessa sitten oikeastaan on hyvää?
Kommenttikentissä on vilahdellut aprikointeja siitä, mikä lienee Ykkössuhteeni “todellinen” status tällä hetkellä. Joskus kun kuulemma voi saada semmoisenkin kuvan, etten oikein enää välitä.
Ykkösmies on ollut viimeisen kuukauden töittensä puolesta niin kiireinen ja osittain poissa kotoakin, että en ole juurikaan ehtinyt viettämään aikaani hänen kanssaan; suhteemme on vähän työstressistään kärsinytkin siinä mielessä, että “laatuaikaa” ei oikein ole pystynyt viettämään (siis en nyt puhu seksistä tai läheisyydestä erikseen, vaan ihan kaikesta yhdessäoloajasta). Viimeisen kuukauden aikana Ykkösmies on ollut 2 viikkoa (ma-pe) pois kotoa, kuten blogin tarkemmat seuraajat varmaan jo ovat havainnoinneetkin Nörttipoikayökyläpostauksista.
Nyt on siis vähän vaikea sanoa juuta tai jaata suhteemme nykytilaan. Ykkösmiehen abstinenssikuukausikin umpeutui viime viikolla, mutta peitot eivät ole heiluneet edelleenkään. Eipä hän tosin umpeutumisen jälkeen ole ollutkaan kuin 3 yötä kotona.
Mutta mikä meidän suhteessa sitten on hyvää (jos ja kun Ykkösmies on kotona)?
Jos seksiä ei lasketa mukaan – mikä ei?
Minä voin olla Ykkösmiehen seurassa oma itseni; minun ei tarvitse vetää mitään rooleja. Huumorintajumme on täysin samanlainen; ja tilannekoomisessa tilanteessa saatamme molemmat paukauttaa saman kommentin stereona. Viihdymme toistemme seurassa loistavasti – olen edelleen mieluummin hänen kanssaan kuin esimerkiksi hyvien ystävieni kanssa, ja toisin päin.
Yhteiselomme sujuu hyvin harmonisesti. Se, ettei suhteessamme ole seksiä (tai on, mutta harvakseltaan), ei mielestäni ole yhtä tärkeää kuin se, että oikeasti viihtyy toisen seurassa; että on vain vähän asioita, jotka toisen luontessa oikeasti ärsyttävät. En ole koskaan uskonut sata vuotta kestävään intohimoiseen rakkauteen – minulle riittää se, että löytää jonkun jonka vierestä voi vielä kahdeksankymppisenäkin herätä ilman että vituttaa niin että sukat sulavat jalkoihin. Tuskin elämän ehtoopuolella on enää kovinkaan tärkeää, että pääsee säännöllisesti panemaan.
Meillä on samanlainen arvomaailma, pidämme samasta musiikista, ohjelmista (90-prosenttisesti – hänellä on formulansa), vapaa-ajanvietosta; matkailusta, eläimistä, samoista ruuista. Elämällämme on samat prioriteetit (mieluummin iso talo kuin kallis auto, työtä tehdään siksi että vapaa-ajalla voi pitää hauskaa). Emme kumpikaan halua lapsia.
Ja edelleen, huolimatta siitä että Ykkösmiehellekin on tullut kymmenessä vuodessa saman verran kiloja; ja siitä että hiukset ovat harmaantuneet; ja siitä että vatsanseutu alkaa vähän pömpöttää, pidän häntä seksikkäänä ja karismaattisena – paljon enemmän kuin Nörttipoikaa. Se, miten Ykkösmies katsoo minua ilkikurisesti tuikkivilla silmillään, koskettaa minua töistä karhealla kourallaan; rutistaa niin että henki melkein salpaantuu. Uuuh, miten vahva ja maskuliininen mies. Siksi on ehkä hyväkin, että Nörttipoika on hänen vastakohtansa; pitkä, laiha älykkö, jolla on peukalo keskellä kämmentä.
Hänen seurassaan minun ei koskaan tarvitse olla huolissani siitä, että minulle sattuu jotain; hän on tukeni ja turvani, suojelijani. Paras ystäväni, sielunkumppanini. Ei ehkä tuo viikottain kukkia, mutta osoittaa välittämisensä muuten, konkreettisin teoin: esimerkiksi eilen laitettiin kotiin joulua yhdessä – vaikka hän ei joulusta paljon perustakaan, hän tietää miten tärkeää se on minulle.
Ykkösmiehen kanssa on aina kiva puuhastella; rempata taloa, laittaa puutarhaa, nikkaroida. Hänen kanssaan arkikin sujuu mukavasti – ja se on tärkeämpää kuin intohimoinen seksi kerran viikossa. En viihtyisi kenenkään seurassa paremmin.
Kaikista tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi: Ykkösmies on opettanut minulle, että joskus voi ja saa sanoa “ei”. Ei ole pakko ellei huvita; ja että joskus on hyvä olla itsekäs. Ei haittaa mitä muut ajattelevat niin kauan kuin olet itse itseesi tyytyväinen. Tee parhaasi, kukaan ei voi odottaa sinulta enempää.
En minä sitä tämän paremmin osaa sanoiksi pukea.