Ykkössuhdemies ja ensitapaamisemme
Äidyin nyt post-coitaalisessa hurmoksessa vallan nostalgiseksi ja aloin muistella ensitapaamistamme:
Tapasin aviomieheni ensimmäistä kertaa niin täysin sattumalta, että vaikka en kismetiin uskokaan (muuten kuin syötävässä muodossa) niin pistipä jälkeen päin moneen kertaan ajattelemaan.
Olin juuri eronnut aiemmasta pitkästä (yli kahden vuoden) suhteestani. Ja kun sanon ‘juuri’, tarkoitan että olin pistänyt suhteemme poikki n. klo 07.15 kyseisenä aamuna. Työpäivän aikana sain tekstiviestin lukioaikaiselta kaveriltani, kutsutaan häntä nyt vaikka Kalleksi. En ollut kuullut Kallesta tyyliin vuosiin mitään, mutta ilmeisesti hänellä oli yhä puhelinnumeroni ja kysyi nyt yllättäen kuulumisia, pyysi oluelle illalla. Suostuin, tottakai – ensimmäiset oluet pitkään aikaan sinkkuna!
Jälkeenpäin kävi ilmi että siinä missä minä olin menossa kaverikaljoille, hän ajatteli tapaamistamme enemmänkin treffeinä.
Koska olin kokenut Helsingin-bilettäjä, ehdotin tietysti tapaamispaikaksi yhtä moninaisista keskustan baareista. Sieltä voisi sitten jatkaa yökerhon puolelle, mikäli siltä tuntuisi. Mutta Kalle asui nyt Vantaalla, ja halusi ehdottomasti tavata Tikkurilassa. Siis mitä?! (Anteeksi kaikille vantaalaisille, mutta Helsingin keskusta vs. TIKKURILA…noh, onhan Tikkurilassakin paljon hyvää kuten Heureka (?), mutta alkoholisosiaalisesti Stadi kyllä voittaa 6-0.)
Puhelimet tekstiviestiväittelystä kuumina annoin kuitenkin lopulta periksi, Kalle oli yllättävän sinnikäs. Sinne ‘Maanpäällisen Ruotsinlaivan’ pubipuolelle siis tärskyt sovittiin. Huoh.
Toisten tuoppiemme aikana, niitä näitä jutustellessa (ja olutbingoa pelatessa, köh köh), tuli yhtäkkiä semmoinen olo että minua tuijotetaan. Kirjaimellisesti niskakarvat pystyssä pyyhin katseellani kantapeikkojen (voi sitä lippalakkien ja nappiverkkareitten määrää!) täyttämää baaria ja silmäni lukkiutuivat lopulta ilkikurisesti minua tuijottavaan mieheen. Häkellyin jotenkin, mutta en saanut irrotettua katsettani. Mies iski minulle silmää. Yäk. Katseeni palasi kuitenkin mieheen tasaisin väliajoin, hänessä vain oli sitä jotain vaikka ei miesmakuani oikein vastannutkaan; oli persjalkainen (minua vain muutaman sentin pidempi) ja selkeä duunari (kyllä, olin snobi nuorempana mitä potentiaalisen kumppanini koulutustasoon tuli). Ja se silmänisku…vieläkin puistattaa.
Myöhemmin ”satuimme” samaan aikaan baaritiskille (lue: kaadoin puoli tuoppia huikalla kitaani ja ryysin viereensä uutta tilaamaan). Kävi ilmi että olimme molemmat ensi kertaa ko. juottolassa – minä tosin vapaaehtoisesti, hän tavallaan työnsä puolesta. Ei ollut pääkaupunkiseudulta kotoisin tämä ilkikurinen silmäniskijä, vaan kolmen viikon työkeikalla jossain päin Vantaata, majoitus työnantajan järjestämänä siis juuri kyseisessä hotellissa. Tovin tiskillä rupateltuamme pyysin häntä liittymään seuraamme; hän kävi noutamassa kollegansa mukaan ja Kallen riemuksi (!!) istutimme looshia siitä eteenpäin nelisin. (Perhanan Kalle – sain tästä noottia jälkeenpäin – oli kuulemma ollut aika tyly veto (joskin tahaton)).
Jos olen rehellinen, en muista missä vaiheessa iltaa Kalle lähti pois. En muista milloin kollega feidasi huoneeseensa, kyllästyi kai kun olimme varttia vaille sisäkkäin muuta maailmaan huomioimatta ja huomaamatta. Muistan vain, että pubista siirryttiin yläkertaan (jossa keski-ikäiset humppasivat tai jotain) ja yläkerrasta alakertaan (jossa oli yökerho tai jotain). En nähnyt mitään enkä ketään muuta kuin hänet! Keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan välillä, tajusin vihdoin löytäneeni henkilön, joka on ihan samanlainen kuin minä. Jonka kanssa voin olla 100% oma itseni, joka jakaa mustan huumorintajuni, musiikkimakuni, rakkauteni tatuointeihin ja livekeikkoihin…
Viimeinen juna meni ja minä päädyin miehen samassa anniskelukompleksissa sijaitsevaan hotellihuoneeseen yöksi. (Salaa…olisi kai pitänyt maksaa lisämaksu ylimääräisestä ‘asukkaasta’?)
Aamulla vaatteita keräillessäni mies pyysi puhelinnumeroani. Sanoin, etten anna sitä mutta haluan hänen numeronsa. Koska todellakin aioin soittaa heti samana päivänä, enkä aikonut ottaa sitä riskiä ettei mies soitakaan. Miestä argumenttini huvitti ja hän antoi numeronsa.
Poistuin hotellista puhelinnumero kondomipaketin (hih) laitaan kirjoitettuna. Käytin numeroa samana iltapäivänä – ja samana iltana löysin itseni uudelleen Tikkurilan Ruotsinlaivalta! Tätä kesti kolme viikkoa putkeen, jonka jälkeen en nähnyt miestä muutamaan kuukauteen hänen työkiireistään ja vaihtelevasta geografisesta sijainnistaan johtuen. Seuraavat tärskyt saatiin sovittua Osloon, jossa vietimme ikimuistoisen viikonlopun ja jätimme toisillemme ikäväntäytteiset jäähyväiset.
Puolen vuoden päästä ensitapaamisestamme asuimme yhdessä; minä sanoin työni irti, keräsin kimpsuni ja kampsuni ja muutin miehen luo.
Tämän puolen vuoden aikana muuten sain selville, että mies oli jo tavatessame tahollaan pitkässä (lue: yli 10 vuotta kestäneessä) avoliitossa (vaikka hän sen aina kysyessäni kielsikin; mutta enhän minä eilisen teeren poikia ole). En välittänyt, sillä tiesin löytäneeni Sielunkumppanini; tiesin että hän tulee valitsemaan minut.