Ykkössuhdev*tutus
Eilen rupesi oikein kunnolla sapettamaan kun katselin sohvalla röllöttävää Ykkösmiestä, joka pusitteli ja halitteli nuorempaa koiraamme niin, että teki mieli kehottaa oman huoneen hankkimista. Hemmettiäkö se sillä koiralla läärää kun viereisellä sohvalla nököttää 84 kiloa kissaa?
Huomasin olevani mustasukkainen koiralle. Ei mene hyvin minullakaan.
Ei se nykyään edes pyytämättä minua tule halaamaankaan tai kosketa (siis Ykkösmies, ei koira). Kaikki läheisyys on nyt rutiininomaista; töihinlähtösuukko, kotiintulosuukko, iltasuukko. Hyvällä tsägällä antaa kätensä levätä lantiollani hetken, ennen kuin kääntää kylkeä ja alkaa sen perkeleenmoisen kuorsauksen. Ei aina enää pese edes hampaita ennen kuin tulee nukkumaan. Y-ä-k.
Se haluaisi iltaisin vain katsoa telkkaria. Jotenkin siltä tuntuu olevan veto pois. Minä kyllästyn tyhmiin ohjelmiin jo tunnissa, alan puuhailla omia juttujani.
Kun tulin Helsinginreissulta, se oli vastassa. Ihan hätkähdin miten vanhalta se näytti, miten isänsä näköinen siitä oli tullut. (Olin poissa kolme päivää.)
Minulla on neljänkympin kriisi. Huomasin paikallisessa ilmaisjakelussa työpaikkailmoituksen, hetken mielijohteesta naputtelin hakukirjeen. Mikäli haluan vielä muita töitä ja uusia haasteita, minun täytyy vaihtaa työpaikkaa nyt, eikä ennen kuin olen puolivälissä neljääkymmentä; naapurin naiselle kävi tsägä kun hänet vielä päälle viisikymppisenä rekrytoitiin, varastettiin nykyisestä firmasta paremmalla palkalla ja työehdoilla.
Työkaveri kertoi viikonloppulomastaan; että mukana olleen pariskunnan mies sai viimeisenä iltana infarktin ja joutui puupaa-autolla sairaalaan. Minä mietin miten lyhyt elämä voi olla, ja että elänkö sitä nyt niin kuin oikeasti haluan; siten ettei kuolinhetkellä ole mitään kuvainnollisessa hampaankolossa.
Töissä v*tuttaa, kotona v*tuttaa. Kaikki v*tuttaa.
Aloitan helpommasta muuttujasta, siitä työpaikasta. En viitsi enää riidellä johdon kanssa enkä joka vuosi turhaan ruinata palkankorotusta vain kuullakseni saman laulun; että tulos ei riittänyt taloudellisiin insentiiveihin. Vedän jo viidettä vuotta periaatteessa samalla palkalla, vaikka työtehtäväni ja sitä muuta vastuuni on vetänyt 180 asteen käännöksen, siihen haastavampaan suuntaan.
En tiedä yrittääkö Ykkösmies edes enää. Ehkä se haluaa että erottaisiin. En jaksa enää keskustella aiheesta. En jaksa odottaa ja toivoa, että apnealeikkaus tuo muutoksen.
Viime perjantaina ajaessani ripsi- ja kynsihuoltoon radiosta tuli Miley Cyruksen Wrecking Ball. En pidä Miley Cyruksesta, en pidä koko biisistä. Järkytyksekseni sanoja kuunnellessani purskahdin yllättäen itkuun, ihan varoittamatta ja siinä ajaessa. En edes tiedä, miksi itkin.
Paitsi että mulla oli menkat.
