Siis ihan oikeesti. Mitä helvettiä..

Oon ihan hukassa ja sekasin. Ja niin yksin. 

Ja raskaana.

Asia on ollut niin toivottu asia mun/meijän elämässä. Mut ei tunnu siltä enää. Mun elämässä on edelleen se toivottu, ja tällä hetkellä maailman tärkein ja rakkain asia, mut tuntuu niin pirun pahalta, kun toinen ei enää tiedäkään.

Viime aikoina meijän suhde on ollu tosi, siis tosi, hankala. Ollaan riidelty ja erottu ja palattu ja erottu ja riidelty ja sovittu yms. Minä oon taas ajatellu, että meillä on menny ihan ok, mut taas se pommi tipahti tänä aamuna, mitä en todellakaan olis nyt halunnut kuulla.

Hän ei saa rakkauttaan mua kohtaan nousemaan. Hän ei rakasta mua, tai onko rakastanut aikoihin, sitä en tiedä, koska ei mulle puhuta näistä asioista. Valehtelee mulle rakastavansa, ja samalla uskottelee itselleen, että muka rakastais.

Oon niin vihanen kun voin vaan olla!

Tosin ei tää raskaus yksin minunkaan ”syy” ole. Ja herra myös sen tietää ja tajuaa. Tänä aamuna tuli ehkä vähän liikaakin uhkailtua, sanoin että joko aikoo mun kanssa olla, tai jos ei aio, niin ei se tule ikinä sitä lasta näkemäänkään.. Aika ilkeästi ja rankasti sanottu, mutta minä en suoraan sanottuna tahdo lasta tai olla tekemisissä loppuelämääni sellaisen ihmisen kanssa, joka pelleilee mun tunteilla ja pompottelee koko ajan miten tahtoo.

Tää on ollu tätä samaa viimeset 3kk. Oon niin loppu, ihan tähän kaikkeen. Ja hormonit tekee omasta olotilasta vielä hullumman.

Totuushan vaan on se, että rakastan sitä ihmistä niin paljon, etten siitä pysty tai halua luopua. Oon istunu töiden jälkeen tässä sohvalla ja yrittäny päästä mieleeni ja päähäni, että mikä helvetti mussa on vikana, ettei mua voi rakastaa. Sattuu niin paljon. 

Kyyneleet loppuu ihan just, niitä on vuodatettu niin paljon.