Minun tarinani

Ensimmäisen blogikirjoitukseni tulee ehdottomasti kertoa siitä, miten ylipäätänsä ajauduin nykyiseen ammattiini ja mikä sai minut jäämään alalle. Tosiasia on nimittäin se, että en olisi koskaan edes halunnut työskennellä liikunta-alalla. Olin jo pienenä tyttönä vakuuttunut siitä, että tulevaisuuden urani olisi jotain aivan muutan kuin jumpan ohjaamista. Tähän vaikutti suuresti se, että äitini oli alalla ja kuljin hänen mukanaan salilta toiselle. Yhden jumppasalin nurkassa minulla oli jopa retkisänky, jossa seurasin, kun naiset jumppasivat ja kun en enää jaksanut katsella tuntia niin kaivoin esille muutaman Aku Ankan. Ajattelin silloin, että minusta ei olisi moiseen, vaikka tosiasiassa olen saanut juuri tuolloin ensimmäiset vaikutteet alalta ja roolimalleiksi asetin melko luontevasti oman äitini ja muut salilla näkemäni naisohjaajat. 

Eve zumba web-7.jpg

 

Olen itse aina tykännyt liikunnasta ja minulle ei koskaan tuottanut kauhistusta esimerkiksi koululiikunta, enemmänkin sain siitä iloa. Oma intohimoni pienestä pitäen on ollut tanssi. Kävin ensin jazz -tunneilla ja myöhemmin teini-iässä show -ja street -tunneilla. En ollut koskaan mikään yltiöpäisen lahjakas tanssija mutta sain siitä niin suurta nautintoa, että en välittänyt menikö kaikki askeleet teknisesti oikein. Vaikka olinkin liikunnallisesti lahjakas, niin en kuitenkaan halunnut ohjaajaksi, koska näin miten paljon tuntien suunnittelu etukäteen vaati aikaa ja vaivaa. En myöskään uskonut, että osaisin liikuttaa suurta määrää ihmisiä musiikin tahdissa samaan suuntaan, kun en itsekään pysynyt aina tunneilla mukana. Muistan vieläkin yhden tunnin, jonka äitini ohjasi ja menin koko ajan grapevine -askelta ihan väärään suuntaan. Muistan ajatelleeni, että äitini on varmasti samaa mieltä siitä, että minusta ei todellakaan ole ohjaajaksi. 

 

Lukion jälkeen olin päättänyt hakea yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä ja luin ihan tosissani pääsykokeisiin. Tein samalla osa-aikaisesti töitä yhden salin vastaanotossa ja pidin sitä vain väliaikaisena vaihtoehtona. En kuitenkaan päässyt opiskelemaan, joten aloin kartoittamaan vaihtoehtojani ennen seuraavia pääsykokeita ja päädyin hakemaan kesätöihin isoon liikuntakeskukseen jäsenyyksien myyjäksi.  Seuraava puoli vuotta myyjän hommissa oli melko työntäyteinen ja loimme kolmen muun myyjän kanssa ison asiakaskunnan kuntokeskukseen, jota ei oltu edes vielä avattu. Tuon puolen vuoden jälkeen olisin halunnut jatkaa samassa paikassa mutta minulle ei tarjottu muita vaihtoehtoja kuin pysyä myyjänä. Tässä vaiheessa olin itse jo innostunut ohjaamisesta, osittain varmaan juuri sen takia, että olin puoli vuotta myynyt asiakkaille mielikuvia tulevasta kuntokeskuksesta ja jotenkin aina asettanut itseni näissä mielikuvissa henkilökohtaisen valmentajan tai ryhmäliikuntaohjaajan rooliin, en suinkaan myyjän. 

 

evez17.jpg

Päädyin melko pian hakemaan muualle töihin ja minut palkkasi toinen iso kuntokeskus, jossa pääsin ensimmäiseksi vastaanottoon töihin. Halusin kuitenkin tässä vaiheessa niin palavasti ohjaajaksi, että ilmoitin työnantajalleni toiveestani kouluttautua liikunta-alalle. Tällä alalla on sellainen hauskuus, että innokkaita ohjaajia tarvitaan aina ja kuinkas kävikään: pääsin aloittamaan ensimmäiset liikunta-alan opintoni melkein heti. Ensimmäisen koulutuksen jälkeen ei mennyt kovinkaan pitkää aikaa, kun sain ryhmäliikunta-aikatauluun kaksi omaa viikkotuntia. 

Muistan jännittäneeni ensimmäistä tuntia niin paljon, että en meinannut saada sykettäni rauhoittumaan millään. Ilmiselvää oli myös, että tässä vaiheessa olin jo melko lahjakkaasti unohtanut yliopisto-opinnot ja päättänyt lähteä aktiivisesti tavoittelemaan ohjaajan ammattia. 

 

 

Siitä ensimmäisestä tunnista on kulunut nyt 13 vuotta. Olen ohjannut tuhansia ryhmäliikuntatunteja sen jälkeen, opiskellut itselleni lisää ”titteleitä”, perustanut yhden liikuntastudion ja ajanut sen alas, tehnyt ravinto-ohjauksia ja valmentanut painonpudotusryhmiä. Tärkeimpänä ohjanuorana itselleni olen aina pitänyt sitä, että haluan jatkuvasti kehittää ja laajentaa omaa osaamistani. Ja siihen olen myös pyrkinyt, vaikka välillä olen myös miettinyt, olenko sittenkään oikealla alalla. Sitä uskoa on koeteltu niissä vaikeimmissa paikoissa, joista suurimman sydänsurun minulle tuotti oman studioni ovien sulkeminen 2015. Olen kuitenkin huomannut, että juuri niiden vaikeimpien hetkien jälkeen suurinta iloa minulle on tuottanut ohjaajan työ. Se, että pääsen jakamaan omaa liikunnan iloa muille ja saada se tarttumaan. On suurin kunnia kuulla ohjauksen jälkeen, kun asiakas tulee kertomaan löytäneensä liikunnan ilon minun tunneiltani. Ja mitä tulee siihen, etteikö sen takia olisi pätevä ohjaajaksi, jos menee toisen tunnilla väärään suuntaan? Harjoitus tekee mestarin ja täydellisyys on tylsyyttä. 

 

http://www.instagram.com/dancingwitheve/ (Dancing with Eve)

243505_10150189125862711_1729058_o.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *