Itselläni opinnot alkaa olla jo aika loppusuoralla, ja tarkoitus olisikin valmistua mahdollisimman äkkiä ensi kesän jälkeen. Kesän jälkeiseen elämään mulla jää ainoastaan viimeinen harjoittelu, joten kun sekin on saatu alta pois, niin äkkiä paperit käteen ja ulos. Oppari on sujuvasti n. puolivälissä, ja alkukankeuksien jälkeen sen tekeminen on jopa ollut ihan ok.

Koulun ohessa olen ehtinyt jo tehdä aika paljon oman alan töitä. Ensin paljon keikkaa ja yhden kesän työt parissa eri vanhainkodissa, ja se jälkeen sairastuneiden lasten hoitokeikkoja. Nyt viimeisimpänä tein ensin kesätöitä lähihoitajana ja opintopisteiden salliessa sairaanhoitajan töitä yhdessä kaupunginsairaalassa.

Jonkun verran on siis sitä tulevaisuuden kenttää jo tullut katseltua, ja yhtä sun toista nähtyä. Tykkään tästä alasta siksi, että saan olla ihmisten keskellä siellä missä tapahtuu, ja kehittyä voi vaikka loputtomiin. Ja toki se toisten auttaminen on ihan ykkösjuttu. Lisäksi tältä alalta löytyy varmasti jokaiselle kiinnostuneelle jotakin, enkä oikein itsekään osaa vielä kuvitella mihin kaikkialle tässä vielä voikaan päätyä. Mua itseäni kiinnostaa lasten sairaanhoito ja myös mielenterveyshoitotyö. Mun tänhetkinen työpaikka taas on jotain aivan muuta eli puhtaasti sisätautipuolen juttuja, mutta sieltä saa varmasti PALJON kaikkea hyödyllistä mukaan tulevaisuuteen. 

KOSKAAN ei voi tietää mitä päivä tuo tullessaan ja millä fiiliksellä lähtee kotiin. Siinä mulla onkin vielä oppimista, etten veisi niitä työjuttuja pääni sisällä kotiin asti. Ei oo kerta eikä kaks kun on tullut kotona kiroiltua ja äyskittyä työpäivän aiheuttaminen patoutumien vuoksi, tai tirautettua pari kyyneltä siksi, että joku kollega on sanonut vähän ikävästi. Tällä alalla pitää olla vähän nöyrä ja tiedostaa se, että oppiminen ei lopu ikinä, mutta ei sais ottaa itseensä kaikkea mitä muut suustaan päästää. Joskus kun olin vielä ärrällä töissä (haha!), yks asiakas sanoi mulle hienosti liittyen työhön ja vapaa-aikaan: ”Business is business and Moses is Moses”. Tämä pätee hyvin sekä koulu- että työjuttuihin, koska nehän ei loppujen lopuksi ole niitä maailman tärkeimpiä asioita.

Kuten jo sanoin niin koulu alkaa siis mun osaltani käydä jo kovin vähiin, mutta pakko sanoa että kyllä se on työ mikä opettaa. Toki koulussakin on pakko käydä, ja ymmärrän erittäin hyvin miksi meillä on aika tiukka läsnäolovelvollisuus useimmilla kursseilla. Myös se on ollut välillä aika stressaavaa, etenkin kun joskus tulee sairastumisia tai tuntien ajankohtia muutellaan lennosta… Ja koska sairaanhoitajan tutkinto on korkeakoulututkinto, niin on kyllä tullut muutama stressin täyteinen kyynel tirautettua myös koulutehtävien parissa (erityisesti ”lämmöllä” muistellen tutkimus- ja kehitystyön oppeja ja kaikkea sitä hoitotieteen toitotusta).

Yllä oleva kuva kertoo siitä, kun jouduin ite jokunen viikko takaperin ensimmäistä kertaa sairaalaan aika äkillisesti (ja vielä Tampereella ollessani). Voin kertoa, että oli tosi mielenkiintoista päästä kerrankin näkemään asiat potilaan paikalta. Suhtauduin kyllä tilanteeseen kuin mihinkin opintomatkaan, koska en saanut nukuttua koko yönä kuin joku 10 minuuttia. Siellä sitten pääni sisällä pohdin hoitajien ja lääkärin mukana mitä kautta jollekin kannattais antaa morkut ja koska kaks eri potilasta pääsee rytminsiirtoon. 😉

Sanon vielä sen, että jos siellä on joku joka pohtii että hakisko alalle vai ei, niin HAE! Ei oo mitään menetettävää ja voi käydä niin kuin mulle, että mietit useita vuosia ja sitten kun haet ja pääset, niin hurahdat mukaan ihan kympillä. 🙂