On ihmisiä, jotka löytävät jotain hyvää. Hyvän työpaikan, hyvän asuinpaikan, hyvän kumppanin tai hyvältä tuntuvan opiskelualan ja he pitävät kiinni tästä hyvästä, ollen tyytyväisiä siihen, jonka ovat löytäneet.

Sitten on ihmisiä, jotka löytävät hyvää, mutta etsivät aina jotain parempaa. He eivät tule koskaan olemaan täysin tyytyväisiä siihen hyvään, jonka ovat löytäneet, koska tuntevat mahdollisesti tyytyvänsä johonkin, joka voisi olla vielä paremmin.

Tällaista keskustelua kävin ystäväni kanssa eilen, kun olin viimeistä kertaa rinteessä lautailemassa. Päädyimme siihen, että tämän vuoksi osa ihmisistä, jotka kykenevät matkustamaan, eivät matkusta. Sen sijaan he asettuvat aloilleen yhteen paikkaan, jonka ovat havainneet mukavaksi, joka voi olla myös se kotikaupunki. Tämän vuoksi myös osa ihmisistä ei välttämättä ikinä ”asetu aloilleen”. Olen löytänyt monta kylää ja kaupunkia, jossa voisin nähdä itseni asuvan, mutten ikinä pidempään kuin pari vuotta. Joka kerta, kun saavun uuteen paikkaan, koen taas sen jännityksen tunteen ja tämä uusi paikka voittaa aina ainakin hetkellisesti edellisen. Siksi tulen varmaan ikuisesti metsästämään sitä paikkaa (fyysistä sekä henkistä), joka voittaisi kaikki muut mennen tullen.

En sano, että kumpikaan ihmisryhmä olisi toistaan parempi. Uskon kuitenkin, että elämässä kuuluu kokeilla niin paljon uusia asioita, kuin vaan rahkeiltaan ja jaksamisiltaan voi. Ystäväni sanoin; yksi elämän tarkoituksista on voida samaistua niin moneen ihmiseen kuin mahdollista, eikä tätä voi tehdä kokematta monia asioita. Näin kokee syvempiä ja aidompia yhteyksiä useamman ihmisen kanssa, avartaa katsettaan ja luo koko maailmaa tiiviimmäksi kokonaisuudeksi.

Myös sitä ”reppureissausasennetta” on hyvä harjoittaa, vaikka olisikin jo takaisin kotimaaperällä. Voi koittaa hylätä sen tutun ja turvallisen koti-fiiliksen ja sen sijaan harhailla kaupungilla, kävellä poluilla ja kaduilla, joita ei ole aikaisemmin löytänyt. Voi spontaanisti aloittaa keskustelun puistonpenkillä vieressä istuvan papan kanssa tai kysyä joltain ikätoverilta kadulla neuvoa siihen, mihin suunnata illanviettoon tai mikä ranta on paras löhöilyyn. Voi avata mielensä ja olla avoin myös yhtäkkisille ehdotuksille miettimättä liikaa niiden hyviä ja huonoja puolia. Spontaanius on mielestäni yksi viehättävimmistä puolista, joita ihmisistä löytyy ja se pitää myös mielen vireänä ja nuorena.

Ystäväni ja itse olemme molemmat kokeneet, että reissailun jälkeen tämä asenne säilyy valitettavasti kuitenkin vain maksimissaan kahden kuukauden ajan, jonka jälkeen asettuu taas tuttuihin rutiineihin. Tällä kertaa yritän kuitenkin ennätystä ja toivottavasti tämä tunne säilyy läpi koko sen viiden kuukauden, jotka tulen Helsingissä pian viettämään. Sen jälkeen taas uutta parasta paikkaa metsästämään!

Vanha kunnon järkkärini on käynyt viimeaikoina vähän jääräpäiseksi ja uutta kameraa odotellessani joudun tosiaan kääntymään Nexus-puhelimeni puoleen. Lupaan tulevaisuudessa postata kunnon kuviakin.

Pusut ja halit!