Tasapainoa elämään
<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14783431/?claim=y2p35c8gfp7″>Follow my blog with Bloglovin</a>
Millaisia hetkiä haluat muistella vanhana mökin terassilla keinutuolissa? Millaisia kokemuksia haluat jakaa lapsenlapsillesi? Mitkä hetket ovat jääneet sinulle mieleen tähän astisesta elämästäsi?
Kerran Kroatiassa ollessani päädyin jäämään sukelluspäivän päätteeksi sukelluskaupan poikien kanssa kaljalle kaupan terassille. Yksi näistä ”pojista” oli vanhempi mies noin kuudessakymmenissään ja keskustelu hänen kanssaan jäi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Hän kertoi, kuinka naiset ovat nykyään niin erilaisia. Kuinka hänen nuoruusaikoinaan naiset olivat niitä hurjapäitä, jotka ottivat mieheään kädestä kiinni ja veivät kohti seikkailuita. Hyppivät veneiltä veteen murehtimatta meikkinsä pilaantumisesta tai hiuksien sotkuunmenosta. He olivat aina valmiita hauskanpitoon, eivätkä kieltäytyneet sillä verukkeella, että heidän täytyi päästä salille seuraavana aamuna. He eivät pelänneet kokeilla uutta ja jos heidän tiellensä tuli tilaisuus, he eivät sanoneet ei.
Tämä upposi minuun syvälle. Sen jälkeen he pyysivät minua näyttämään maistiaisen modernitanssirutiinistani, koska he tiesivät minun olevan tanssija. Olin melko nuori ja ujo. En vieläkään ymmärrä, miten sen tein, mutta tanssin heille pienen pätkän Kroatian yössä meren rannalla hiljaisuudessa. En halunnut sanoa ei. Seuraavana aamuna bussia odottaessamme vanha nainen tuli tarjoamaan minulle ja ystävälleni jotain oudon näköistä hedelmää. Ensimmäinen ajatus oli, että en mä nyt varmaan joltain tuntemattomalta mummolta voi ottaa jotain ruokaa, jota en ole koskaan nähnyt, kunnes muistin edellisiltaisen keskusteluni. Otin hedelmän ja se oli uskomattoman herkullinen.
Miehen pointti oli siis ymmärtääkseni se, että nykyajan naiset (en sano, etteikö myös miehet) ovat menettäneet sellaista aitoa uteliaisuutta ja kiinnostusta elämään, koska ulkonäkö ja tietynlaiset trendikkäiksi koetut elämäntavat ovat tulleet edelle.
Niin paljon, kuin olenkin innostunut terveydestä ja hyvästä ruokavaliosta, täytyy sanoa, että en varmasti eläkeeellä (jos meidän sukupolvi ikinä edes eläköityy) muistele aikojani salilla tai laihdutuksiani. Tuskin tulen kertomaan lapsenlapsilleni, kuinka söin terveellisesti ja nousin aina aamuisin aikaisin lenkille, jotta voisin näyttää hyvältä bikineissä tulevana kesänä. En halua kertoa heille, että minulta jäi oikeastaan moni hieno asia kokematta, koska siihen liittyi rasvaista ruokaa, tai koska minun täytyi herätä aikaisin seuraavana aamuna potkunyrkkeilytunnille.
Monille terveellisten elämäntapojen noudattaminen tuntuu olevan koko elämä. Enkä toki väitä, etteikö terveydestä pitäisi huolehtia, mutta minkä kustannuksella näistä elämäntavoista välillä pidetään kiinni? Kurinalaisuus tuntuu tänäpäivänä olevan se juttu ja on coolia postata treenikuvia ja olla gluteenittomalla ja hiilarittomalla ruokavaliolla. Siitä on tullut monelle myös addiktio ja tiettyjen tapojen noudattaminen saattaa olla se ainoa juttu, joka tuo kontrollin tunnetta elämään. Siksi, jos kerrankin sattuu hairahtamaan, on koko maailma pilalla ja tuntee olevansa maailman huonoin, lepsuin ihminen.
Itsekin olen hurahtanut ehkä liiankin innolla joihinkin dieetteihin, mutten ikinä ole kohdellut niitä kuin raamattua, vaan antanut itselleni luvan hairahtaa tieltä aina, kun siltä tuntuu. Minulle hyvä ruokavalio on myös tärkeää pääosin siitä syystä, että olen kokenut, miten käy, jos ravinnosta puuttuu jokin ravintoaine, joten haluan pitää huolta, että saan kaiken tarvittavan ja minulla on hyvä olla.
Kuitenkin, kun nyt muistelen tähän astista elämääni, ensimmäisenä tulee mieleen kaikki muu, paitsi kuntoilu ja ruoka, joten kuinka paljon haluan näiden kahden dominoivan elämääni? En halua joutua sanomaan ei illallisille ja juhlille, koska saatan niissä kohdata houkutuksia epäterveellisiin asioihin, kuten leivonnaisiin tai alkoholiin. Haluan elämässäni vallitsevan tasapaino. Tasapaino itsestään huolenpitämisen sekä aidon elämän kokemisen välillä. Kun olen vanha, haluan kertoa seuraavalle sukupolvelle hulluista seikkailuistani, riskienotoistani, joista osa oli hyviä, osa huonoja päätöksiä. Kerron heille pitkälle venyneistä öistäni, auringonlaskuista rannoilla ja auringonnousuista vuorilla, komodovaraanien silittämisestä, toiseen maahan rakkauden perässä muuttamisesta, vääristä opiskeluvalinnoista ja siitä, että on ihan okei lopettaa asioita kesken, jos ne eivät tunnu enää omalta. Haluan kertoa heille paikoista, joissa kävin, ihmisistä, joita tapasin ja hetkistä, jotka avarsivat katsettani ja saivat minut näkemään asiat toisin.
Haluan kertoa heille, etten ollut itselleni liian ankara ja rakastin itseäni yhtä paljon, kun levitin rakkautta myös parhaani mukaan muille kanssapallontallaajilleni. Haluan voida kertoa, etten ottanut elämää liian tosissaan vaan otin sen vastaan sellaisena kuin se tuli, tarttumalla jokaiseen tilaisuuteen virheitä pelkäämättä. Minulla on tässä todellakin vielä myös opettelemista, mutta olen tainnut löytää uuden mantran elämääni.
PS. Pahoittelen blogin vielä keskeneräistä ulkoasua, mutta juttua tulee jo niin paljon, että on pakko päästä jo hieman postailemaan 🙂
XX