Maria Veitola – VEITOLA
Vuodessa ilmestyy aina muutama kirja, jotka on aivan pakko saada heti niiden julkaisupäivänä tai maksimissaan muutamaa päivää myöhemmin. Maria Veitolan kirjassa on aikaisemmin julkaistuja kolumneja eri aikakausilehdistä yhdistettynä tähän päivään, vai tarkennuksiksiin, tai lisätietoihin vai millä niitä nyt kutsuisi? No, pinkiksi tekstiksi.
Olen itse aikaisemmin ollut Trendin tilaaja ja ensimmäisenä luin aina kolumnit, sitten herättävät artikkelit ja viimeiseksi tuli muoti. Ne kolumnit antoivat aina jotakin uutta ajattelemista ja olin oikeasti todella pahoillani, kun nämä kaksi kolumnistia vaihtuivat lehdessä.
Veitola -kirjan ahmii muutamassa päivässä. Tämä kirja teki minulle lukiessani jännän tempun, jonkalaista en ole saanut vuosiin. Luin kirjaa suht’koht tasaisesti köröttelevässä junassa Hiekkaharjusta Rautatientorille, ja pääsin matkaamaan paljon pohjoisemmaksi mielikuvissani ja tuoksumuistoissa. Veitola kertoo paljon Pohjois-Karjalasta ja nämä tekstit murresanoineen saavat minutkin aamuisessa junassa matkaamaan Pohjois-Savoon, jossa vietin kaikki lapsuuden lomani ja vähänkin pidemmät viikonloput. Lukiessani saan nenääni metsän tuoksun, erityinen tuoksunsa on harjussa kasvavilla männyillä ja maalla, jonka peittona on edelliskesän havuneulaset. Tottahan, murresanat saavat minussa aikaan muistoja, kun ensimmäisen kerran minut on 7 päivän ikäisenä körryytetty mummolaan näätille, vaikka virallinen osoitteeni onkin Vantaalla ollut liki 20 vuotta. Vöhvelö oli ensimmäisen pehmoleluni nimi ja nyt tätäkin kirjoitusta luonnostelen junassa kohti Pohjois-Savon immeellistä muallimmoo. Jotenkin ihana tunne päästä ruuhkaisesta junasta matkaamaan mielikuviensa mökkimaisemiin. Tämä on yksi asia, mitä olen kaivannut kirjoista.
Nousee kirjasta muutakin esille murresanat, nimittäin yksittäiset hienot kolumnit, kuten Liian paljon onnea! (Trendi 2014) ja sen pinkki teksti. Mä en tiedä, miten aloittaisin. Pohjaton yksinäisyys, masennuksen luoma toivottomuus ja Veitolan sairaus anoreksia. Halu päästä muualle terveytensä uhalla on jotakin niin tuttua ja niin kauheata. Sitä tekee mitä tahansa, jotta saa laittaa tavaransa muuttolaatikoihin. Sitä ei moni usko, mitä kaikkea sitä voikaan tehdä sillä tahdonvoimalla tai tahdontyhmyydellä. YTHS:n terveydenhoitaja totesi, ettei voi auttaa minua ahdistuksen ja paniikkikohtausten (+masennuksen) kanssa, koska olin päättänyt suorittaa läsnäolopakolliset opinnot, vaikka pää prakaa. Kahdeksasta aamusta kahdeksasta iltaa opintoja yliopistolla ja viikonloput esseitä. Matkalla yliopistolle viisi paniikkikohtausta ja itkemistä. Tahdon pois täältä ja nyt on aivan pakko polkea yliopistolle, etten joudu jäämään vielä ensi vuodeksi tähän kaupunkiin. Iltasin siltalenkkiä, jolloin sillalla miettii hyppäämistä jäiseen jokeen tai toivoo auton ajavan päälle suojatiellä, ettei tarvitsisi enää aamulla herätä ja jaksaa. Keksin palauttaa esseitä ja tehtäviä myöhässä, jättää pianoharjoittelemisen ja läpäistä osan tenteistä ykkösellä. Opettajien mielestä olin vain laiska. Laiska ja masentunut oli minulle silloin sama asia, mutta joillekin vielä totista totta.
Terveydenhoitaja kutsui Veitolan keskustelemaan luokseen, koska osa opettajista luuli Maria Veitolan käytävän huumeita. Terveydenhoitajien rooli mielenterveyden hoidossa on tänä päivänäkin avainasemassa. He ovat kuin portinvartijoita hoitoon pääsyssä, koska yleensä sitä saa ajan vain terveydenhoitajalle. Yksi terveydenhoitaja antaa tunnin jutteluaikaa hänen kanssaan ja toinen ohjaa jatkohoitoon psykologille, jotkut vain ilmaisevat huolensa asiakkaan muuttuneen ulkonäön vuoksi ja that’s it. Ollaanko terveydenhoitajien roolia mielenterveyden hoidossa todella mietitty loppuu saakka, oli kyseessä kouluterveydenhoitaja, opiskelijaterveydenhoitaja tai työterveydenhoitaja? Opettajien osoittama huoli oppilaan terveydestä on todella vaikea asia, myöskin itse opettajille. Itse olen saanut sijaisena Wilman viestipoksiin sellaista painavahkoa tekstiä vanhemmilta, kun ilmaisin olevani huolestunut lapsensa voinnista. Täyslaidallinen sitä itseään koko viesti täynnä. Kyseessä oli kuitenkin peruskoulu, jolloin opettajien tulisi olla mielestäni erityisen herkkänä oppilaan (mielen)terveyden muutoksiin. Lukiessani tekstiä eteenpäin ajatukseni olivat peruskoulun puolella enimmäkseen, mutta itse sairastuin yliopistossa ja kävin silloin sellaisia opintoja, joissa opiskeltiin pienryhmissä. Olisi outoa, jos opettajani ei olisi huomannut jatkuvaa myöhästymistä tunneilta ja itkeneitä silmiä paniikkikohtauksien jäljiltä. Tulisiko yliopisto-opettajien olla velvollisia olemaan yhteyksissä YTHS:n terveydenhuoltoon, jos huomaavat opiskelija terveyden huononevan, tai edes olla ihminen ihmiselle ja kysyä kuulumisia tai vointia? Yksi vaihtoehto on toki, että jatketaan sitä perinnettä, että jokaisella on huolensa ja jokainen pärjätkööt itsekseen. Sitten kahvilla opettaja opiskelijalaumansa kanssa pullan ääressä voivottelee ja ihmettelee, kun yliopistolla on lippu puolitangossa itsemurhan tehteen opiskelijan muistoksi. Tämän olen todistanut. Opiskelija oli toisen vuoden opiskelija.
Maria Veitola kirjoittaa, että hänellä oli vuosia huono omatunto sairastumisensa aiheuttamasta tuskasta vanhemmilleen. Hän oli 16 -vuotias nuori, kun sairastui. Minä olin 25-vuotias, kun sairastuin. Huonoa omaatuntoa sairastumisesta ja siitä tuskasta luultavimmin kokevat kaikki, koska kukaan ei halua siirtää sitä tuskaa eteenpäin. Itse koin, että tuskan lisäksi toin elämään sellaista ”turhaa” pelkoa ja ennakoimattomuutta. Jos en vastannut heti puhelimeen, niin perästä tuli viestiä: missä olet, mikä on tai miksi et vastaa? Jossain vaiheessa ajattelinkin, että äitini päivittäiset lyhyet puhelut olivat sellaisia tsekkauksia, että onhan se tytär hengissä. Kuka haluaa antaa sellaisen huolen kenellekään vanhemmalle saati omilleen?
Maria Veitolaa on viime vuosina titeerattu Bossladyksi, josta odotan seuraavan kirjan kertovan. Uskoisin, että sille on tilausta ja tarvetta. Ansioikkaista ja luovista naisista Suomenmaassa ei ole tehty turhan paljon kirjoja, saati pelkästään uraan keskittyvää kirjaa.
Ps. Pakko myöntää, että naurahdin kun Veitola mainitsee yhdeksi idolikseen Lenita Airiston. Äitini pakotti mut katsomaan Itse asiassa kuultuna: Lenita Airisto –ohjelman uusintana, kun se tuli telkkarista vuosia sitten, koska hän ja Lenita on naisasianaisia! Ehkä Veitolasta tehdään joskus vuosikymmenien päästä samanlainen ohjelma ja pakotan jälkikasvuni katsomaan suut supussa Veitolaa vallattomassa letissään ja riemun kirjavissa vaatteissaan puhumassa samalla innolla ja intesiteetillä työstään, elämästään ja muutoksesta, jonka on omalla toiminnallaan tehnyt. Jotain samaa näissä naisissa on, muutoksen halu ja tahto?