Masennus: Voimakas sisäinen maailma ja puhe
Sunnuntaiaamu ja aurinko tekee alkoviin oransseja suorakaiteen muotoisia kuvioita. Nousen ylös sängystä, köhin ja keitän teetä. Avaan television. Ei nyt, ei masennusta heti aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Tänään on lepopäivä! Olen karttanut masennusaiheisia kirjoja ja tv-ohjelmia tovin aikaan. Tuntuu, että olen itse ylittänyt jo sen pahimman, niin masennusta tulvii mieleen sitten median kautta.
Flinkkilä & Tastulan Mitä masennus puhuu? -ohjelma pyöri taustalla, kun join aamuista teetäni ja koitin selittää koiralleni, ettei ulos lähdetä ennen kuin kuppi on tyhjä. Vieraana olivat Miia Moisio (pappi, äiti ja terapeutti) ja psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti, joista Moisio on itse kärsinyt masennusta lähes 30 vuotta. Lähes tunnin kestävässä ohjelmasta mieleeni jäi pyörimään erityisesti ihmisen voimakas sisäinen maailma ja puhe. Tämä sen vuoksi, että tätä on kohta käyty terapiassa kaksi vuotta. Välillä kerran viikossa ollaan palattua aiheeseen tai kuukausien tauon jälkeen taas keskustellaan sisäisestä maailmastani tai minun tapauksessa, sisäisestä puheestani.
Moisio kuvailee masennusta, että se on kuin laskisi alas kylmään kellariin ja ollaan yksin. Sana toivottomuuskin tulee esille. Nämä samat virkkeet ja sanat löytyvät myöskin minun päiväkirjastani, kun olin huonoimmillani. Sisäinen puheeni tuolloin oli julmaa, inhottavaa ja raakaa itseäni kohtaan. Itkin aamusta iltaan ja makasin sängyssä. Joku voisi luulla, ettei masentunut paljoa ajattele kuin itkee vaan. Väärin. Oma sisäinen maailma oli täynnä tapahtumia, epäonnistumisia, jotka pyörivät luupin lailla koko hereilläolo ajan. Nukkuessa näkee hirveitä painajaisia, joten missään vaiheessa ei saa lomaa itsestään tai sisäisestä maailmasta. Sisäinen puhe oli julmaa. Olin ällöttävä, epäonnistunut ja oksettava. Tämä sanat eivät olleet pahimmista päästä, mutta niiden todella satuttavien sanojen kirjoittaminen tuottaa vieläkin tuskaan. Sanoin vuosia sitten kaverilleni ne sanat, joilla olin itseäni haukkunut vuosia. Hänestä sanat tai virke oli absurdi, mutta mulle ne oli todellisuutta. Minä olin niin paha ihminen, että ansaitsin itseni haukkumisen 24/7. Voimakas ja julma sisäinen puhe sai myös ystäväkseen todellisen itseinhon, jolloin itsestään hoitaminen jäi kokonaan. Itseinho vei mukanaan itsestä huolehtimisen, kuten hygienian tai jalkojen rasvauksen. Jalkojen rasvaamista pidän nykyään jotenkin hyvin lempeänä itsestään huolehtimisen tapana, jossa ikään kuin silitetään itseään samalla. Itseinho ei silitä tai paijaa.
Julma sisäinen ääni on hankala tapaus, koska se kulkee mukana myös silloin kuin koittaa parantaa itseään masennuksesta. Istuu lattialla ja koittaa opetella meditoimaan, mutta julmat sanat itseään kohtaan alkaa pyörimään juuri silloin päässä. ”Vitun idiootti, mitä sä siinä lattialla istut tyynyn päällä ja koitat jotain vitun hengittää. Kaikki muut on töissä, mutta sä epäonnistuja istut lattialla hengittämässä.” Koita siinä parantaa itseäni masennuksesta. ”Oot säkin yksin vitun luuseri, kun et pysty tekemään gradua. Muut tekee töitä ja opiskelee. Siinä sä vaan istut lattialla ja kuuntelet meditaatioloitsuja. Sä oot niin ällöttävä, laiskapaska.” Maanantaista perjantaihin, viikonloppuina ja juhlapyhinä sama levy soi päässä.
Sisäinen maailmani on aina ollut vahva jo lapsesta saakka, minkä vuoksi minulla on ollut mielikuvitusleikkejä ja sain mielikuvituskaverinkin. Sisäinen äänikin on ollut vahva, mutta äänen sävy on muuttunut lempeästä ankaraksi ja julmaksi. Se muuttui ensimmäisen kerran 9 -vuotiaana, kun minua koulukiusattiin. Olen 29 -vuotias nyt ja käyn terapiassa, jotta sisäinen ääneni muuttuisi jälleen lempeäksi, kannustavaksi ja jopa realistiseksi itseäni kohtaan. Yksi itselläni ”parantava” keino on ollut terapia, jossa opetellaan olemaan myötätuntoinen itseä kohtaan.
Yksi syy miksi olen karttanut ohjelmia, joissa puhutaan masennuksesta on se, että huonoista päivistä ei ole kumminkaan hirveästi aikaa. Kukapa haluaisi muistella ikäviä asioita.
Koko ohjelman hirvein kysymys: ”Mitä sulla on jäänyt tekemättä masennuksen vuoksi?”
