Kaksipäivää myöhässä
Kyse on siis naistenpäivästä, jota vietettiin kaksi päivää sitten. Tänä vuonna vietin naisten päivää kuolleiden naisten kanssa, eli Tove Janssonin ja Astrid Lindgrenin elämäkertojen parissa. Päivä ei tuoksunut Alankomaista tulleille ruusuille, vaan merelle ja vanhalle talolle, jossa paistetaan lettuja. Miksi tarvitsen näitä kuolleita naisia, vaikka maapallo on pullollaan eläviäkin? Nämä kaksi naista ovat minun powerwomaneja, he muuttivat monen elämää teoksillaan, ja myöskin minun. Itse löysin naiset vasta aikuiselle iällä, kun tarvitsin eniten lohtua ja rohkaisua. Kuinka Jansson ja Lindgren ovat osanneetkaan yhdistään rajottamattoman luovuuden, määrätietoisuuden ja bisneksen? Miten he olivat niin rohkeita, että uskalsivat kirjoittaa, piirtää ja maalata?
Tove Janssonin Tee työtä ja rakasta -kirjan (2013) olen lukenut jo vuosia sitten kertaalleen, mutta välillä otan kirjan pelkästään selatakseni kaunista ja yksityiskohtaista kirjaa. Huomaan pysähtyväni aina sivulle, jossa on kuva sensuroimattomasta Garmin kansikuvasta Stalinista. Kyseessä Janssonin piirtämä kuva vuonna 1940, jolloin Suomessa elettiin järkyttäviä aikoja. Janssonia ei ehkä muisteta niinkään kärkkäistä ja piikittelevistä pilakuvista, kantaa ottavista kansikuvista tai hyvinkin normaalisia elämää kritisoivista sarjakuvista. Hän kommentoi yhteiskunnan tilaa kuvilla ja luo muumi-kirjojen kautta filosofisia maisemia ja kyseenalaisti moniakin elämänvalintoja. Kumarran ja otan mielikuvitus hatun päästäni vielä Tove Janssonille, koska hän kirjoitti upeat kirjansa ja kuvitti ne yksityiskohtaisilla kuvilla. Maalaisi upeita taideteoksia, hän oli taiteellisesti moniottelija. Moni taiteilija ei tähän pysty. Myönnän olevani kateellinen.
Jens Andersenin kirjoittama ja kokoama Astrid Lindgrenistä kertoma Tämä päivä, yksi elämä -kirja (2014) lisäsi minussa suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan. Löysin tämän kirjan Akateemisen kirjakaupan alelaarista ja hintaa oli 7€. Laskin rahoja kassalla ja rahat riittivät juuri ja juuri kirjaan. En ole ollut rahoissani moneen kuukauteen, mutta jokin saa minut aina tarttumaan kirjoihin. Olin katsonut Yle Areenasta aikaisemmin kyseisestä naisesta moniosaisen dokumentin ja dokumentin myötä tartuin vieläkin hanakammin kirjaan. Tämä nainen oli todellinen kapinallinen. Lindgrenin lapsestaan luopuminen muutti häntä, perhettään, mutta koko maailmaa. Lapsipsykologia kehittyi ja Lindgren oli erittäin kiinnostunut ja perillä uusimmista tutkimuksista. Silloiset lastenkirjat olivat täynnä moraalisaarnoja ja pyhäkoulutarinoita. Lasten kykyä ajatella aliarvioitiin, he olivat ali-ihmisiä. Lindgren toi kirjoihinsa lasten logiikan ja mielikuvitusmaailman, kertoi aikuisten auktoriteetista ja välinpitämättömyydestä. Kirjojen julkaisujen jälkeen hänen postiluukkunsa täyttyi kirjeistä, joissa lapset kertoivat vanhempien piittaamattomuudesta ja huonoista oloista. Itselleni Peppi Pitkätossun tarina -kirja on tuttu jo lapsuudesta, mutta olen jälleen lukemassa sitä. Rakastan kappaletta Peppi on hippasilla poliisien kanssa! Voi tätä näsäviisasta ja urheaa tyttöä! Upea Ingrid Van-Nymanin kuvitus on syöpynyt syvälle mieleeni ja inspiroi vielä tänäkin päivänä. Lupaan tehdä hänestä ja kuvituksistaan oman postauksen.
Elämäkerrat tuo syvyyttä tarinoille, kun pääsee sisälle aikaan joilloin sadut kirjoitettiin. Kirjakaappi on pullollaan naisten elämäkertoja ja tarinoita heidän elämästään. Itselleni on hyvä kuulla ja lukea, ettei kaikki suju kuin on kuvitellut. Aina ei tule onnellisia loppuja eikä kaikki kulje kultaista keskitietä.
Astrid Lingren lähetti usealle ystävälleen, jolla oli suruja tai masennusta kiinalaisen sananlaskun kirjeissään:
Et voi estää surun lintuja lentämästä pääsi yli, mutta voit estää niitä rakentamasta pesää hiuksiisi.
On hetkiä, jolloin aikuinenkin tarvitsee satuja. Tämän vuoksi Peppi Pitkätossu on yöpöydälläni vielä.
Pusuja taivaaseen! Rohkeille esikuville, kippis!
ps. Olisi kyllä yksi pyyntö Tove ja Astrid, antakaa meille ripaus rohkeutta tehdä asioita.