”Työ ei ole aina kivaa.”, oli isäni toteamus, kun tein kuvisopettajasijaisuutta. Sijaisuutta jatkettiin aina viikon tai kahden välein, joten aina viikon ja kahden välein olin henkisesti jo luopumassa pestististä. Fyysisesti siivosin ja järjestelin luokan aina lähtökuntoon, koska nyt se sijaisuus loppuu. Muutama päivä sijaisuutta tehneenä minulle todettiin, että jonkunhan ne ysien asiat tulee hoitaa ja sinähän olet tämän opettajan sijainen, joten ”sain”  vastuuluokan. Ensimmäisellä viikolla olin keskustelemassa tämän luokan asioista vararehtorin ja muun tiimin kanssa. Olin tavannut luokan yhden kerran. Oppilaille kerroin, että tulen puhumaan luokasta ja heidän asioista. ”Ethän sä tunne meitä?” En tunne. 

Sähän olet sijainen, miksi otat niin vakavasti työn? Kuvisopiskelijoille luodaan sellainen kuva, että kaikki työ pitää ottaa vastaan ilolla, koska ei ole työpaikkoja kaikille. Hyvä, ettei lähtiessään pidä käydä halaamassa rehtoria, koska armeliaisuudessaan hän on valinnut juuri minut kaikista sadoista kuvataidekasvatuksenopiskelijoista -tai työttömistä. Se, että kieltäytyisi vastuuluokasta tai muusta, ei tule kuuloonkaan. Se, että kieltäytyy jostakin, samassa CV:seen tulee ryppy tai muste leviää työpaikan kohdalta. 

Toiseksi olen sellaisen sukupolven kasvatti, joka on opettanut minulle työnteosta, että kaikki tulee ottaa vastaan mukisematta. Aivan kaikki. Mistään ei saisi valittaa ja kaikki tulee ottaa kiitollisuudella vastaan. Tosin tämä sukupolvi ei ole koskaan joutunut lähettämään CV:tä tai edes hakemaan työpaikkaa. Lisäksi vanhempani ovat vanhanliiton duunareita. Isäni ei esimerkiksi ymmärrä, että tekee aamu kuudesta ilta yhdeksään töitä ja saa palkan kolmen tunnin opetuksesta. ”Kuinka tyhmä olet?” 

Kolmanneksi välitin oikeasti oppilaista ja halusin antaa heille hyvää opetusta, vaikka olin sijainen. Suunnittelin tunnit hyvin, mutta aikani meni melkeinpä suurimmaksi osaksi Wilmaan, Fontteriin, sähköpostiin ja pariin muuhun tietotekniikan ihmeisiin. Näin kuinka välitunneilla opettajat sinkosivat tietokoneille lukemaan viittä eri kanavaa. ”Etkö ole vielä lukenut sitä Wilmasta?!!” Olisin halunnut hetken istua ja kerätä itseni seuraavalle seiskan kuviksentunnille. ”Työpäivien” jälkeen en yllättäen palautunut ollenkaan, vaan illalla vielä kävin kierroksilla. Vielä pitäisi mennä Wilmaan laittamaan viestiä vanhemmille. 

Loppu vaiheessa sijaisuutta uneni väheni, paniikkikohtaukset lisääntyivät. Kävin kerran kuukaudessa YTHS:n psykiatrilla, koska olin masennuksen vuoksi hoidonpiirissä. Olin mielestäni puolessa vuodessa parantunut masennuksesta, ja työ olisi vielä parempi lääke masennukseen kuin SSRI-lääkkeet. Huomasin tekeväni aamusta kuudesta ilta yhdeksään töitä. Omat hälytyskelloni eivät soineet, kun kuulin edellisen sijaisen lopettaneen viikon sijaisuuden jälkeen. Minähän jaksan loppuun asti! Psykiatri kuunteli aina tunnin verran ja koitti kyseenalaistaa aina sijaisuuden jatkamistani. Tottakai, minä jaksan! Jaksoin 15. joulukuuta asti ja 16. joulukuuta olin Tikkurilan terveysasemalla. Itkin puoli tuntia ennen aikaani jo aulassa ja 45 minuuttia lääkärinvastaanotolla. Muistan vain erään mummon aulausta, joka katsoi minua käytävän toiselta puolelta, kun koitin hallita itkua ja rauhoitella itseäni kuuntelemalla musiikkia Spotiflysta. Kuukauden sairasloma, uusi masennuslääke ja Ketipinor. Tammikuussa tuli koulusta viesti, johon vastasin, että masennukseni on uusiutunut ja sairasloma on 16.1.2017 asti. Pidin itseäni epäonnistujana, koska en jaksanut tehdä työtä, johon minulla oli yliopistotason koulutus.