Laitoin muutamia päiviä sitten mielinauhakeräyspotin ja tarinani omalle facebook-seinälleni. Sain kommentteja, että olen rohkea, koska kerroin elämästäni, menneistä tapahtumista ja ajatuksistani. Onko todella rohkeutta kertoa masennuksesta ja mielenterveysongelmista vielä tänäkin päivänä? Nykypäivänähän kaikki tabut tuntuu olevan jo rikottu? Ei nähtävästi.

Huomasin jälkikäteen, että oma päivitykseni tai tarinani erosi muista siten, että kerroin hyvin konkeettisia asioita. Kerroin ahdistuksesta ja itseni satuttamisesta, lenkkeilyn aikana tulleista kuolemantoiveista. Se oli minun elämääni ja arkeani. Siihen kuului opiskelua, lenkkeilyä ja kavereita. Kuulostaa aivan tavallisen 26-vuotiaan elämältä, mutta siihen oli huomaamatta tullut synkkiä ajatuksia ja tekoja. Hyvin hitaasti vuosien saatossa mustat ajatukset lisääntyivät siten, että en pitänyt niitä mitenkään ihmeellisenä. Oli normaalia ajatella kuolemaa ruuanlaiton sivussa, käden laittamista kuumalle liedelle ja veitsellä viiltelyä. Päivityksen jälkeen osa tutuista halusi jakaa potin ja samalla tarinan omilla sivuillaan. Yksi kertoi naamatusten omista synkistä hetkistään, jolloin ei jaksanut, ja milloin se aurinko alkoi jälleen näyttäytyä risukasaan. 

Ei ollut helppoa kirjoittaa, tai se oli helppoa, mutta tekstin julkaiseminen omalla facebook-seinällä, ikään kuin paljastaa itsensä tai kertoa historiaansa. En tiedä, milloin on hyvä kertoa masennuksestaan tai mielenterveyshäiriöistä tai -sairauksistaan muille. Sitähän ei tarvitse kertoa kenellekään ellei välttämättä halua. Nyt omasta pahimmasta ajasta on tovi ja kampanja sattui ”sopivasti”. Yksi syy miksi tein julkisen mielinauhapotin oli saamani ensimmäiset kommentit diagnoosin jälkeen. Kerroin eräälle kaverilleporukalleni masennuksesta melkein puolivuotta diagnoosista ja lääkityksen aloittamisesta ja silloin kuulin :” en olisi koskaan uskonut sinusta, että sinä olet masentunut!” Yksi kaveri tunsi huonoa omaatuntoa, kun ei ollut enempää tekemisissä. En minäkään olisi uskonut, että olen masentunut. Olin ollut ahkera opiskelijia, 365 opintopistettä, luonteeltani jämäkkä ja ehkä hieman kovakin jne. Ehkä se oli nyt myöskin se syy, miksi ”paljastin” itseni. Minun olisi sinä vuonna pitänyt saada vähintää Oscar-patsas! Kaikki oli hyvin kun olin kavereiden kanssa, ainakin ulkoisesti. Meikkasin ja minulle kuului aina hyvää kysyttäessä. Todellista kaksoiselämää, mutta se oli minun elämääni. Kotona tunnelma oli eri. Ajatukset aamusta iltaan itsessäni ja omassa huonoudessani, ällöttävyydessäni ja tyhmyydessäni. Minuutti minuutilta kuoleman toivomista ja hautajaisten suunnittelemista. Mitä kuuluu? Hyvää. En näyttänyt masentuneelta kodin ulkopuolella. Muutaman kerran olen ”paljastautunut”, kun olen joutunut lähtemään ulos itkuisena, eli olin itkenyt jälleen koko päivän ja joutui lähtemään kauppaan, pitsakuskille maksaminen oven raosta vetistellen tai kaverin kohtaaminen kadulla sattumalta itkukohtauksen jälkeen. Vaikka meikkaa, niin itkuiset silmät tunnistaa meikistä huolimatta. Mikään meikki ei häivytä päivien itkemistä kasvoilta. Hävettää olla itkenyt. Voi kuinka noloa! En ollut jollainlailla stereotyyppinen masentunut ja se saattoi hieman pelottaa ja avaa keskustelua ympärilläni.

Tarinan kertomisessa oli myöskin hyötyä, kun sain muutaman lantin oman mielinauhapottiini, jotta tulevaisuudessa ei tarvitse olla rohkea kertoakseen masennuksesta tai muista mielenterveyshäiriöistä. Ei tarvitse hävetä surusilmiään julkisilla paikoilla. Lisäksi luultavimmin säästyy tyhmiltä ensimmäisiltä kommenteilta, kun kertoo masennuksesta lähipiirissä.

Pottini:

https://potti.mielenterveysseura.fi/mielinauha/16-700