Yöllä näkymä oli kapea

Pieni muutos sai alkunsa siitä, kun yksinäisyyden vallatessa mieleni, ajauduin selailemaan tuntemattomien naisten ig-profiileja ja profiilien hallittuja kuvia. Kuvissa hymyilee valkoisella hammasrivistöllään upeus uskottunsa kanssa. Yön pimeät tunnit ja yksinäisyys sai minutkin, mukamas niin hyvin koulutetun ja kuviin erikoistuneen opiskelijan menemään lankaan. Se lanka oli kateellisuus. Kateellisuus kuristi kurkkua kuin joku olisi sitounut kaulan ympärille villalangan ja hengityksen tahtiin se kiristyi ja löyheni. Jatkoin silti tunteesta huolimatta kuvien katsomista. Sen naisen hiuksetkin olivat kuin kultaa ja aseteltu niin kauniisti, että auringonsäteet pääsivät muutaman ohuen hiussortuvan välistä. Kaikki ne ihanat kommentit kuvissa, joissa kehuttiin profiilin haltijan kauneutta ja hänen uskottunsa yhteensopivuutta. Satoja tykkäyksiä ja hempeitä sanoja täydellisten kuvien alla. Kuvia uskotun, ystävien kanssa juhlista, kauniita vaatteita ja mielenkiintoisia matkakohteita.

Entä minä? Minä makaan yksin sängyssäni ja koitan laskea lampaita. Ensimmäinen lampaista ei ole ainakaan se yksinäisin, se johtaa joukkoa. Toinen kulkee niin kintereillä, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Arvioin, että he ovat luultavimmin ystäviä. Kolmannesta lampaasta eteenpäin jonossa on luultavimmin keskivaiheeilla joku yksinäinen. Viimeinen lammas ennen nukahtamista ei ole yksinäisin, vaan tärkein, koska sitä tarvittiin että silmäluomet painautuvat tunneksi yhteen. Sitä kiitellään ja muistellaan aamulla. Voi, kuinka surkea reppana olen tässä sängyssäni. Kukaan ei ensimmäisenä aamulla ajattele minua tai viimeisenä, kun painuu untenmaille. 

Näkymä aidan toiselta puolelta, jossa ei ole ruskeita yksinäisyyden lakastamia heinänkorsia

Vasta yön nukuttuani ymmärrän typeryyteni ig-profiilien suhteen, mutta samalla tajuan sen olevan viesti itselleni, että saatan tarvita elämääni jotain lisää? Mikä saa minut ajautumaan seilaamaan ig-profiilien valtamereen, kun voisin vaikka tehdä järkevämpää? Järki ei ole yksinäisyyden ystävä. Yksinäisyys menee sinne minne se ei todellakaan saisi mennä, aidan toiselle puolelle kurkottamaan vihreämpää ruohoa, tai vilkuilemaan. Aamu onneksi tuli ja yksinäisyys hävisi hetkeksi unien sekaan ei löytänyt takaisin luokseni. Aamukahvin sain juotua ja koitin miettiä todella, mitä kaipaan elämääni? Uskottua, ystäviä, kavereita, moi-tuttuja vai tunnetta olla tärkeä ihminen jollekin? Viimeistä tarvitsen elämääni.

Vaikka somen täydellisistä kuvista jauhetaan enemmän kuin tarpeeksi, yksinäisyys unohtaa viisaat opit ja neuvot pimeinä tunteina. Kuvia otetaan tuhansia ja niiden päälle liimataan keinotekoiset filtterit. Kaikki kuvissa olevat ihmiset eivät välttämättä ole maailman ihanimpia ihmisiä, ystävällisiä muille ja yhtä hymyileviä. Osalla profiilit ovat osat luotua henkilöbrändiä, joissa raha pyörii taskuihin. Vaikka olen opiskellut mediaa ja mediakasvatusta, opettajien opit eivät kantaudu yksinäisinä iltoina korviini. Oppien pitäisi olla selkärangassa, mutta en saa niitä sieltä irti kun niitä tarvitsisin itselleni. Kukaan muu ei ole yhtä yksin kuin minä, pyörii mielessä ennemmin kuin viisaat sanat.