”Hei, huomasitko että varhaiskasvatukseen etsitään taidepedagogia?”

”Anteeksi, mutta en halua opettaa lapsia…” Ennen kuin vastasin, niin päässäni alkoi kuulumaan lasten kiljunta, epätoivo valtaa ja tunnen vain hallitsemattomasta kaaoksen ja väsymyksen. Sitten ajattelen olevani kiittämätön kusipää, jopa lapsivihaaja, kun kieltäydyn hakemasta työhön, jossa on ihan ok palkka. Näin ei ole. Pidän lasten opettamisesta, mutta en pidä lasten opettamisesta niin montaa tuntia päivässä kuin tähän työhön kuuluu. Sinullahan on kuvataidekasvatuksen paperit melkein hallussa, olet siis kuvisope, etkä pidä lasten opettamisesta? Jouduin käydään itseni kanssa dialogia, miksi näin on. Väsyn metelistä ja olen todella tarkka opettajana, jolla on silmät selässäänkin. Seuraan ja opetan taidetta mahdollisimman hyvin, mutta tiedän etten tässä, taidepedagogina päiväkodissa, loistaisi tai kokisi onnistumisia. Täten lapsetkaan eivät saisi mahdollisimman hyvää taidepedagogia.

Ajattelin jo, että olen yksi heistä, jotka valittavat lapsista lentokoneissa, julkisessa liikenteessä tai ravintolassa… Mutta eikö tämän kaltainen dialogi itsensä kanssa kuuluu olennaisesti työminän etsimiseen ja itselleen ”oikeiden” työpaikkojen löytämiseen?