Haikein terveisin
//www.youtube.com/embed/wrNTOo4KH8c
”I know where I’m going but I know it’s gonna be a long time. I just wanna hear your beating heart tonight.”
Jos pääsis takaisin kiinni blogin kirjoittamiseen nyt kun on enemmän aikaa. En kyllä haluaisi, että on enemmän aikaa, mutta minkäs teet.
Sunnuntai-aamuna jouduin kolmen kuukauden yhdessäolon jälkeen katsomaan kuinka mies käveli lentokentällä eri suuntaan kun minä. Koko viimeinen viikko oli haikeeta ja surullista mitä lähemmäs lähtöpäivää mentiin. Mä en mitään – mitään – tunnetta niin vihaa kun tätä. Sitä kun tuntuu, että revitään kahtia kun sun toinen puoliskos joutuu lähtemään tai itse joudut jättämään sen taakses ja kävelemään eri suuntaan. Seisoin lentokentän ovella ja katselin turvatarkastuksen suuntaan kunnes rakasta ei enää näkynyt. Päivä päivältä tää tunne helpottaa kun taas tottuu olemaan yksin. Vaikka eihän siihen totu. Ja tällä kertaa me oltiin yhdessä joka päivä yli kolme kuukautta, niin on entistäkin vaikeampaa päästä takaisin ”omaan arkeen”. Kun oma mieli ja sydän jo tottuu siihen, että ”elätte yhteistä elämää” ja yhtäkkiä toinen ei olekaan enää siinä vierellä.
Itseä ja rakasta pitää vaan nyt lohdutella sillä faktalla, että tää oli tasan viimeinen kerta kun meistä enää tuntuu näin pahalta. Viisumihakemus on ollut käsittelyssä jo melkein kuukauden ja siihen menee kuukausia ennen kun siitä kuulee mitään, mutta sitä se on. Muutto toiseen maahan. Nyt vaan toivotaan, ettei käsittelyssä mene enempää kuin normaaliaika tai mitään lisätietoja ei tarvita. Me tehtiin kuitenkin hakemus niin perusteellisesti kun vaan ikinä pystyy, joten ongelmia ei pitäisi olla, mutta näistä ei ikinä tiedä. Pisin odotteluaika on tää ensimmäinen vaihe ja sen jälkeiset käsittelyajat sun muut menee nopeammin ja kun viisumi hyväksytään, mulla on 4 kuukautta aikaa muuttaa Yhdysvaltoihin. Eli 4 kuukauden ajan viisumi on voimassa.
Odottelu ja epätietoisuus on inhottavaa. Kun ei voi muuta tehdä kun odottaa koska ”saa luvan” alkaa valmistella omaa lähtöä. Koska ei tiedä miten kauan tässä menee, on hivenen mahdotonta suunnitella muuttoa. Voin lähinnä alkaa listata mun omaisuutta eri kategorioihin. Eli mitä haluan pitää, mitä myyn, mitä annan pois, mitä myyn kirpputorilla. Ja niistä mitä pidän, täytyy päättää mitä otan heti lähtiessä mukaan ja mitä jää vanhemmille säilytettäväksi ja otan vähän kerrallaan mukaani aina kun tullaan kyläilemään Suomeen tai sitten mitä lähettävät postissa perässä. Huonekaluja en tietenkään voi pitää ja kaikki roina, jolla ei ole tunteellista arvoa, saa mennä myyntiin tai lähetystoreille tms., jos en saa myytyä. Yritän heittää roskiin mahdollisimman vähän kun nykyään on olemassa paljon paikkoja, jotka ottaa tavaraa ilmaiseksikin. Kanille on todennäköisesti jo loppuelämän kodin tarjoaja jos ei kaksikin, joten siitä ei tarvitse niin kovasti enää stressata ja vielä kun kyseessä on tuttu perhe/henkilö niin tietäisin kenelle rakas lemmikki muuttaa ja tiedän, että pitäisivät hyvää huolta mun pallerosta 🙂
Oikeastaan to do-listojen lisäksi en voi juuri muuta tehdä. Ei tässä voi ruveta myymään sänkyä, telkkaria tai kahvinkeitintä kun en tiedä koska muutan enkä voi mitään virallisia asioita ruveta tekemään. Tässä kohtaa virallisilla asioilla tarkoitan lähinnä kaikenmaailman sopimusten purkamista, jotka pitää kaikki jättää ihan loppuhetkille. Ei oikein voi olla esimerkiksi kuukautta ilman sähköä tai nettiä ja puhelinta tai vakuutuksia enkä voi muuttoilmoituksia tehdä tai käydä ilmoittelemassa asioitani Kelaan ja Väestörekisteriin sun muualle. Jännää sekin kun musta tulee sitten rekisterissä ”poissaoleva kansalainen”. :D Kansalaisuus kun säilyy, mutta en ole kirjoilla Suomessa.
Huh tässä rupeaa stressaamaan jo näistä kirjoittaessa. Virallisten asioiden lisäksi tietenkin on myös se ns. tunnepuoli. Kun ei näin iso muutto ole pelkkää paperien täyttelyä vaan pitää myös henkisesti valmistautua muuttamaan pois kotimaasta. ”Projektina” onkin kokea mahdollisimman paljon tässä kuukausina ennen pysyvää lähtöä. Käydä paikoissa, joiden ohi tulee aina vaan mentyä ja koettua/kokeiltua asioita, jotka ”aina vaan jää”. Listalla on monenmoisten kahviloiden (joo, rakastan kahviloita) lisäksi tietenkin ajanvietto perheen ja ystävien kanssa vaikkei sitä tietenkään pidä millekään listalle laittaa, jotta muistaisin. Mielessä pyörii niin paljon myös sellaisia asioita, joista aina ajattelee, että no sitten ensi kerralla tai ensi kesänä sitten. Yritän saada itseni tämän kesän perinteisellä telttaretkellä käymään uimassa. En ole uinut järvessä (tai meressä) vuosiin, koska usein en vain viitsi mennä ja sitten toisinaan vesi on niin pirun kylmää. Kesällä pitää myöskin tietenkin viedä kania/kaneja ulos nurmelle, grillata perheen kanssa, syödä mansikoita ja paljon kioskijäätelöä, käydä valokuvaamassa tuttuja ja rakkaita paikkoja ja ties mitä muuta.
Miestä on ikävä, ihan karmea ikävä, mutta se helpottaa ja ennen muuttoa on keskityttävä ”lähtemään kunnolla” eikä niin, että jää tunne etten tehnyt tarpeeksi tai että vain kiirehdin pois maasta. Pitää nauttia kun vielä on Suomessa. Kaikelle muulle sen jälkeen mulla on koko elämä aikaa :)
Tämä postaus taisi mennä sekametelisopaksi, mutta sitä se mielikin on parhaillaan.
Mulla on sua ikävä. Haikein terveisin, your pumpkin.
PS. I love you.