Matka alkoi Tampereelta klo 5:00 tiistaiaamuna. Heräsin ajoissa saadakseni herätä rauhassa ja tarkistaa, että kaikki on pakattu ja hoidettu. Puin päälleni, meikkasin, pakkasin loput tavarat, keitin teetä ja päästin Friian ulos vielä vähäksi aikaa. Raahauduin kolmen laukun kanssa ulos seittemän jälkeen ja ulkona tuli huomattua, että asvalttitie on poikki. Taas. Joten sain sitten raahata kaikki tavarat (mm. 21 kg matkalaukun) hiekkatietä, kiertokautta bussipysäkille. Voitte varmaan kuvitella miten helkkarinmoinen hiki mulla oli seistessä bussissa. Pyyhin otsaani koko matkan asemalle asti minkä jälkeen seisoin pihalla hetken jäähtymässä. Siitä sitten junaan missä en tietenkään edes yrittänyt saada laukkua laukkupaikalle pääni yläpuolelle vaan jätin sen lattialle viereiselle paikalle. Eipä se siinä ketään haitannut. No, lisää vastoinkäymisiä. Juna oli lähes tunnin myöhässä. Juna siis saapui ajoissa asemalle, mutta ei meinattu päästä lähtemään Tampereelta jarruvian takia ja kun päästiin, niin kuljettiin normaalia hitaampaa, joten matka kesti ikuisuuden. Junassa sain kuitenkin aikaiseksi syödä aamupalaa eli kanakolmiöleivän ja mehun, jotka olin ostanut pai päivää sitten valmiiksi kaupasta ja otin mukaani aamulla. Sitten kun viimein pääsin asemalle asti, niin seuraavaksi bussiin kentälle. Tämä sentään onnistui ongelmitta. Kentällä sain lähtöselvityksessä laitettua ennakkotiedot mitä ei saatu laitettua ennakkoon vaikka ne olisi pitänyt tehdä kolme päivää etukäteen. Osoitetta Yhdysvalloissakaan ei kysytty vaikka netissä se olisi pitänyt täyttää. Laukku painoi juuri sopivasti 21kg (painoa sai olla 23kg). Tämän jälkeen vielä ennen turvatarkastusta Starbucksiin 😀

Turvatarkastuksessa kommellukset jatkui. Muistin poistaa vyön, laittaa nesteet eri pussissa hihnalle ja ottaa läppärin laukusta ulos, mutta jätin sitten vesipullon laukkuun vaikka tarkoitus oli se tyhjentää. Oli ihan sen takia joutua pyydetyksi sivummalle ja avaamaan laukku. Kyse oli sentään vesipullosta, ei myrkystä -_- Tämän jälkeen ei enää kauaa ollutkaan koneeseen menoon, joten menin portille ja etsin lippuni ja passin ja hetken kuluttua alettiinkin jo lastaamaan ihmisiä koneeseen.

Kolmen tunnin lento Lontooseen Heathrown kentälle meni ihan hyvin, lukuunottamatta nivelsärkyjä ja sitä etten pystynyt siinä epämukavassa tuolissa nukkumaan yhtään. Ruokaa lennolla sai vaikka luulin ettei lyhyellä lennolla saa mitään ilmaista. Ruokana oli hyvää pastasalaattia, sämpylä, salaattia ja tomaattia sekä pari siivua pippurihärkäleikkelettä.

Heathrown kentälle saavuttiin aikataulussa ja pakkauduin bussiin muiden lentomatkalaisten kanssa kohti terminaalia. Heathrowlla vaihtolennolle meno on helppoa, sillä kylttejä on aivan joka paikassa niin eksyä ei voi. Seurasin kylttejä bussilaiturille, joka vei mut kolmosterminaalista vitoseen. Sen jälkeen meno jatkui kävellen terminaalissa ja passintarkastukseen. Jonoon mennessä virkailija kysyi boarding passia, jotta voi kertoa minulle mihin jonoon mennä. Palvelu oli oikein iloista, pisteet siitä 🙂 Passintarkastuksessa kysyttiin myös matkustanko ESTAlla vai viisumilla ja kun ESTAlla menin, kysyttiin osoite, jossa viivyn matkani ajan. Tämän jälkeen liukuportaat yläkertaan turvatarkastukseen ja siellähän sitä jonoa riitti. Melko nopeasti kuitenkin pääsin jonosta kun omalle kohdalle ei eksynyt ketään urpoa, joka ei olisi osannut turvatarkastuksessa käyttäytyä. Sain tavarat takaisin ja aikaa oli juuri riittämiin mennä vessaan ja ostamaan jotain lennolle. Tarkoitus oli siis ostaa jotain pientä syömistä ja lukemista, joten menin katsomaan taululta missä lähtöporttini sijaitsee. Ja mitä minä näin? Mun lentoni kohdalla luki punaisella ”Flight closing”.

Flight closing.

FLIGHT CLOSING!?

Tiedättehän sen tunteen kun vatsalta putoaa pohja? No mun vatsa putosi varmaan kuusi terminaalikerrosta tässä kohtaa. Kuinka helvetissä on mahdollista, että lento, jonka boarding oli hetken päästä vasta alkamassa, on jo sulkeutumassa? Todennäköisesti taululla olisi virhe, mutta arvatkaa otinko riskiä ja toteuttaisin suunnitelmani ostoksista ja vessassa käymisestä? No en todellakaan! Lähdin sitten paniikissa juoksemaan kahden painavan kassin kanssa takki kädessä viuhuen portaat alas ja sitten hissiin (jonka nappia painelin paniikissa kun se ei meinannut toimia. Ei kai kun painoin jotain logoa oikean napin sijaan…)  ja pääsin viimein lähtökerrokseen. Porttini oli numero 10, ja tietenkin alakerrassa oli 10 a, b, c, d, e…Joten lähdin juoksemaan niitä läpi ja pääsin oikealle portille. No eipä siellä tietenkään lukenut mitään portin sulkemisesta vaan oltiin juuri aloitettu bussiin meno. Ja minä sitten, jo toista kertaa samana päivänä, oli aivan tuskanhiessä seisomassa bussissa ja pyyhin taas kasvoja nenäliinalla. Bussi lähti matkaan ja oli täynnä amerikkalaisia, jotka puheli kaikki toisilleen ja kyseli kuulumisia ja matkan tarkoitusta ja siellä minä pieni suomalainen muiden keskellä, hikikarpalot naamalla, toivoin vaan ettei kukaan puhuisi mulle. Ei todella ollut fiilistä olla sosiaalinen. 

No sitten päästiin lentokoneeseen. Aivan valtavaan lentokoneeseen, jonka ovella ohjattiin oikealle käytävälle paikan perusteella. Itse oli toki tämän käytävän viimeinen koneeseen saapuva ja kaikki muut oli istumassa kun itse yritin äheltää urheilukassiani yläpuolella olevaan lokeroon, jonne hädintuskin yletyin. Kaikki lokerot oli täynnä eikä omani mahtunut kunnolla sisälle. Availlessani muita lokeroita sain aikaan melkoisen komedian kun pudottelin muiden laukkuja lokeroista ja pyytelin anteeksi sekoiluani. Edessäni istuva vanhempi, hyvin pitkä mies sitten avusti mua lokeroiden kanssa ja saatiin ne järjestettyä. Itse istuin keskirivissä mutta kuitenkin käytäväpaikalla, seuranani brittiläinen vanha pariskunta. Oikein mukavaa seuraa 🙂 Mies ei paljoa puhunut alkulennon jälkeen, mutta vieressäni istuva mummeli kyseli innoissaan minne olin matkalla ja miksi ja kyseli mun suhteesta ja olin niiiiiin ihanaa, ai että 😀 

Lento kesti tuskallisen kauan, mutta selvisin. Tällä lennolla ei ollut kuin päänsärkyä. Ruokaa tarjoiltiin enemmän kun luulin. Ensin tarjoiltiin lämmin ruoka, joista itse valitsin kanaa ja perunamuusia, mehua ja jälkiruokana oli tummasuklaamoussea, jossa oli butterscotch-kastiketta, nam 🙂 Olisin saanut ilman lisämaksua viiniäkin, mutta kaikkihan tietää etten juo 😀 Tämän jälkeen tarjoiltiin kahvia 🙂 Melko järisyttävää kahvia, mutta hei, britit. Lento kului katsellessa omalta tv-ruudulta sarjoja. Leffoja oli uusia vaikka kuinka paljon, mutta en kyennyt keskittymään pitkään yhteen ohjelmaan kun väsytti niin älyttömästi. Yritin katsoa uutta Star Trekiä, mutta ehdin ehkä puoli tuntia nähdä kun oli pakko sulkea silmät. Lennolla kaikille jaettiin kuulokkeet, viltti ja hämmennyksekseni, hammasharja ja minitahna xD Viltti tuli tarpeeseen kun yritin nukkua. Nukuin ehkä 15 minuuttia kerrallaan ja senkin Sleep on long haul flights- musiikin avustuksella, mikä oli melkeinpä hypnoosia xD 

Seuraava töyssy matkaan tuli kun osuttiin aivan järjettömään turbulenssiin. Ikinä en ole moista kokenut. Ihan kuin oltaisiin vuoristoradalla oltu. Miehistökin poukkoili minne sattuu O_O- naamalla. Turbulenssi hidasti matkaakin jonkun verran mutta loppujen lopuksi vain n. 10 minuuttia. Turbulenssin aikana oli vaikea edes yrittää nukkua tai katsoa telkkaria ja sitä kesti on-off lähes puolet matkasta. Loppumatkan puolella, ehkä noin 1,5 tuntia ennen laskeutumista, ruokaa tarjoiltiin taas. Kana-cesar sandwich ja pieni Kitkat-suklaa. Söin ruuasta puolet ja sen suklaan 😀 Ja vähän väliä tarjoiltiin juomista ettei pitkällä lennolla pääse kuivumaan. Koko matkan venyttelin jalkoja ja käsiä niin paljon kun pieni tila antoi periksi. Ja toki otin kengät pois melko alkulennosta. 

Viimeinkin olin perillä BWI:n lentokentällä ja seuraavaksi vuorossa oli passintarkastus, sormenjäljet, valokuvaus ja tullilapun leimaaminen. Tullilappuhan jaettiin siis lennolla täytettäväksi, joten suosittelen lennolle mukaan kynää, niitä kun ei koneessa jaettu. Ja tullilapun todennäköisesti löytää netistä jostain. Oli sen verran monimutkainen paperi näin ensikertalaiselle eikä maailman yksinkertaista englantia, joten siihen kannattaa tutustua. Ja myös painaa muistiin mitä sellaista on tuomassa Yhdysvaltoihin minkä aikoo tänne jättää (ruokaa, lahjoja jne.) ja suunnilleen heittää se summa mikä niiden arvo on. Itselleni osui hyvin ihmisiin kyllästynyt virkailija, joka kyseli nyrpiintyneenä syistäni tulla jenkkeihin ja mitä Lenny tekee työkseen ja selkeästi kohteli mua sellaisena, joka keksii päästään poliisinammatin, luullen pääsevänsä sillä helpommin rajalla läpi. Kyllä vaan jäätyi sekin virkailija kun osasin kertoa asiasta tarkemmin. Kyseli myös rahamääristä, paluupäivästä ja mitä tullattavaa on mukana eikä ymmärtänyt mitä on Cloudberry Powder kun merkitsin sen ruuaksi. Ilmeisesti olisi mennyt läpi ilmoittamattakin. Sinänsä ärsyttävää, että kyseli kaikenlaista kuin olisin tehnyt jotain väärin ja yhtäkkiä kuin katkaisijaa napauttamalla vain leimasi tullilapun ja toivotti hyvää matkaa. Tästä jatkoin hakemaan matkalaukkuani, joka saapui hyvin nopeasti ja siitä vihreälle tullin linjalle, jossa mukava mies vain kysäisi onko tässä kaikki matkatavarani, yritti viihdyttää itseään ääntämällä nimeni, siinä onnistumatta, kiitti tullilapusta ja toivotti hyvää matkaa.

Ja sitten VIIMEIN, melkein 23 tunnin matkustamisen jälkeen, käveli ovista tuloaulaan ja siellä oli minun rakas <3 Ei sitä tunnetta vaan voi kuvailla kun monen pitkän kuukauden jälkeen pääsee takaisin oman rakkaansa luokse <3 Autossa mua odotti Ginger Alea sekä kimppu ruusuja <3 :’3 Tästä lähdettiin etsimään autoa ja kohti Prince Frederickiä 🙂 Ja täällä ollaan, kirjoittelemassa blogiin olohuoneen sohvalla, pieni mäyräkoira nukkumassa mun kyljessä 😀

Kirjoittelemisiin 🙂

//www.youtube.com/embed/Hx-F8QlU5pQ