Tänään mikään ei käy.

Herään siihen, että puhelimeni on täynnä viestejä. Olen kolme tuntia myöhässä töistä, sillä luulin vuoron alkavan vasta iltapäivällä. Kerään itseni sängystä paniikissa ja heittelen kirosanoja ympäri asuntoa. Haukun itseni kaikin mahdollisin tavoin ja soitan taksin. Enhän muuten ehdi töihin millään. Puolituntia myöhemmin könyän taksiin tukka märkänä miettien mitä kaikkea unohdin kotiin. 

Töissä päivä ei lähde käyntiin. Sormet tuntuvat puupölkyiltä jotka painavat mennessään kaikki tarvitsemattomatkin näppäimistön pylpyrät alas. Kun pitäisi olla nopea kirjoittamaan, ei hidas ja hyödytön. Oikean käden etusormeenkin sattuu koska en ole koskaan opetellut kymmensormijärjestelmää. Nakutan näppäimiä kuin viisi vuotias: about yhdellä sormella kummastakin kädestä. 

Saan tietää, että jään duuniin korvaamaan aamun puuttuvat tunnit. Ottaa päähän. Tyyppi pääsee jo kolmelta ja oltaisiin voitu viettää ilta yhdessä. Oma vika pikku sika.

Hei! Mitä jos levitän negaation sitten koko loppu päivään! Näin se tulee menemään: Illalla töissä on kiire tai päinvastoin ei mitään tekemistä. Kaupassa saan salaraivarit valikoimalle ja en osta mitään. Bussi ei tule ja odotan sitä helteessä hikipäänä. Bussi on täpötäynnä ja ajaa suoraan ohi. Bussi on täpötäynnä ja vieressä seisovan miehen kainalo ei tuoksu ruusuilta. Olen myöhään kotona ja mieleni vaatii saada mennä heti nukkumaan. En saa unta koska on niiiin törkeän kuuma.

Tänään mikään ei käy. Tai no. Ainakin kotona odottaa tyyppi. Se käy.