ajatuksia ystävistä ja ystävyydestä
Tänä vuonna olen miettinyt paljon ystävyyttä. Olen viimein hyväksynyt, ettei kaikkien edes aikuisiällä löydettyjen ystävien ei ole tarkoitus kulkea mukana koko loppuelämää. Ystävyyden päättyminen ei tarkoita epäonnistumista, eikä tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Se ei tarkoita välttämättä edes, että olisin ollut surkea ystävä, vaan joidenkin kanssa vaikkapa elämäntilanne ohjaa ensin yhteen ja sitten eri suuntiin. Olen myös ymmärtänyt, että teini- ja opiskeluvuosilta tutut, lähes päivittäisen näkemisen ja jatkuvan viestittelyn varaan rakentuvat ihmissuhteet eivät ole ainoa oikea todellisen ystävyyden malli. Tosiystävyyttä voi olla myös näkemisen ja kuulemisenkin pitkistä väleistä huolimatta. On jopa okei myöntää, ettei ole ihan pysynyt perässä kaikkien ystävien opiskeluista, valmistumisista tai työpaikoista oman ja muiden hurjimman pyörityksen aikana. True story. Kotikaupungin osaisin sentään jokaisen kohdalla nimetä!
Aikuisten ystävyyteen liittyvänä ajatusleikkinä olen pohtinut, keitä ystäviä ja kavereita kutsuisin häihini. (Tätä on hyvä miettiä, kun kysymys ei ole lainkaan ajankohtainen eikä siis ahdista ihan liikaa!) Sen ainoan lapsuusvuosilta elämässäni mukana kulkeneen ystävän pyytäisin kaasoksi, ja lukioaikana muodostuneesta porukastamme kutsuisin varmasti jokaisen. Vielä yliopiston alkuvaiheessa, ei edes niin kovin monta vuotta sitten toiselta perheeltä tuntunut jengi sen sijaan on jakautunut Saturnuksen lailla tiiviiseen sisäpiiriin ja hajanaiseen ulkorenkaaseen, joista jälkimmäiselle olen jäänyt itsekin pyörimään. Heidän suhteensa arpoisin varmasti eniten: kutsuisin ehkä yhden, ehkä jokaisen – todennäköisimmin kuitenkin vain sen ainokaisen, jonka kanssa käyn syömässä tai viinillä myös kaksin. Työpaikalta tahtoisin juhliin mukaan muutaman mahtavan tyypin, joiden kanssa on vietetty aikaa myös kellokortin ulosleimauksen jälkeen.
Viime vuosien oppien piikkiin luettakoon myös havainto siitä, ettei hengailu isolla porukalla ei minulle anna yhtä paljon kuin keskustelu kaksin, kolmistaan tai nelisin. Menköön vaikka introversion piikkiin. Sen lisäksi osaan antaa itsestäni sitä vähemmän, mitä isommaksi jengi kasvaa: olen huono vaatimaan tilaa tai kertomaan viihdyttäviä juttuja, ja useimmiten pelkään etteivät tarinani edes kiinnostaisi suurinta osaa porukasta. Viihdyn kyllä seurassa, mutta takaraivossa kolkuttaa pieni jännitys siitä, pitäisikö osata ja uskaltaa olla enemmän äänessä ja keksiä jotain kiinnostavaa tai tärkeää sanottavaa. Tämän piirteen itsessäni hyväksyttyäni en ole enää jaksanut surra opiskeluaikojen porukkamme yhteydenpidon hiipumista. Samalla olen äärimmäisen kiitollinen lukiojengimme kasassa pysymisestä: ystävyys kun ei ole jotain, mikä kerran synnyttyään pysyy automaattisesti ikuisesti elossa.
Aikuisten ystävyydessä tuntuu olevan kaksi keskeistä kynnystä: Löytää uusia ystäviä ja osata ylläpitää ystävyyttä jo vakiintuneen arjen keskellä. Etenkin tuon opiskeluaikoina tiiviin jengin hajaannuttua pelkäsin, miten löytäisin ystäviä vielä aikuisena. Työpaikka kuitenkin osoittautui samanhenkisten tyyppien ja ihmissuhteiden aarreaitaksi. Töistä olen löytänyt paitsi parisuhteen myös muutaman tyypin, joiden kanssa hengaan mielelläni vapaa-ajallakin! Viime syksynä aloitin italian opiskelun ja uskon, että pienellä vaivannäöllä onnistuisin rakentamaan sielläkin todellisia ystävyyksiä.
Ainakin omalla kohdallani kavereiden löytämistä hankalammaksi aikuisiällä onkin osoittautunut ottaa arjessa aikaa ystäville. Kirjoitin ensin ”löytää arjessa aikaa ystäville”, mutta todellisuudessa ongelma ei taida olla aika tai edes sen puute, vaan ystävyyden ylläpitämiseen tarvittava vaivannäkö. Töihin on mentävä joka päivä, ruokaa laitettava ja kotia siivottava sen kummemmin kyseenalaistamatta, harrastukset on merkattu kalenteriin puoleksi vuodeksi kerralla, ja laatuaikaa puolison kanssa on vaikea unohtaa toisen asuessa saman katon alla. Arjen rullatessa omalla painollaan on välillä vaikea muistaa, miten antoisia ja iloisia hetket ystävien kanssa ovat. Muutaman kaverin kanssa olemme taklanneet haasteen kehittelemällä oman neljän tähden illallisen, jossa ruoka on jo aikoja sitten jäänyt sivuseikaksi. Konseptin varjolla kaivamme kuitenkin kalenterit esiin ja sovimme rutiininomaisesti seuraavasta tapaamisesta heti edellisen jälkeen. Yhden ystävän osalta teen jokaisesta tapaamisestamme kuukauden päähän kalenteriin merkinnän, jotten yhtäkkiä havahdu puolikkaan vuoden kulumiseen, ja erästä äitiyslomailevaa näen lounaalla johdonmukaisesti parin viikon välein. Parisuhteen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi kiireen keskellä suositellaan säännöllisten date nightien laittamista kalenteriin. Sitä en ole toistaiseksi testannut, mutta ainakin ystävyyssuhteissa sama logiikka näyttää pätevän!