after all this time? always.
Joululoman ensimmäisenä iltana kotikodin kirjahyllyn edessä pohdin, mihin kirjaan tarttuisin, kun kerrankin on ruhtinaallisesti aikaa lukea. Vaistomaisesti tartuin Azkabanin vankiin – lempi-Potteriini ja yhteen kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Luin kirjan vajaassa parissa päivässä ja hyppäsin suoraan Feeniksin kiltaan, jotta voisin sen jälkeen viimeisenä loma-Potterina lukea vielä Liekehtivän pikarin ja muistaa Siriuksen elävänä.
Kahlasin muihin osiin verrattuna pitkäveteistä vitoskirjaa melkein viikon ajan, kunnes sain sen viimein toissailtana loppuun. Vaikka rakastan jokaista Potteria täydestä sydämestäni niin kuin vain koko lapsuutensa niiden kanssa kasvanut lukutoukkalapsi voi, inhoan Feeniksin killan raivostuttavaa teini-Harryä, masentunutta Siriusta sekä yksinkertaista, ahdasmielistä Pimentoa. Killan lukemisen jälkeen en kuitenkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan halunnut enää palata tarinassa taaksepäin huispauksen mm-kisoihin ja kolmivelhoturnajaisten labyrinttiin vaan nappasin lukuvuoroon Puoliverisen prinssin.
Puoliverinen prinssi on paljon ihanampi, kamalampi, koukuttavampi ja kaikin puolin parempi kuin muistinkaan. Olin lukenut sen yhdeksän vuoden aikana vain kaksi kertaa, eikä se jostain syystä kummallakaan aiemmalla lukukerralla piirtynyt mieleen Azkabanin vangin veroisena lempikirjana. Olen aiemmin keskittynyt ehkä liikaa Harryn ja Voldemortin ympärillä pyörivään juoneen, sillä kuudes osa oli rakkausteeman ja etenkin taustatarinana kulkevan Ronin ja Hermionen kissa ja hiiri -leikin myötä paljon kevyempi kuin muistin. Tällä kertaa kiinnitin muutenkin huomiota erilaisiin asioihin kuin aiemmilla kierroksilla, ja on hauska huomata miten muutaman lisäikävuoden myötä ihan uudet kohtaukset ja hahmot tuntuivat kiinnostavilta. Rakastuin entistä syvemmin Weasleyn kaksosiin, virkistävän inhimilliseen Roniin ja tietysti Kalkarokseen, jonka tarinan vuoksi joudun heti huomenna hakemaan kirjastosta Kuoleman varjelukset.
Oli kuitenkin virhe ottaa Puoliverinen prinssi eilen matkalukemiseksi junaan. Vaikka Siriuksen kuolema ei enää kaikkien vuosien ja lukukertojen jälkeen jaksanut itkettää, Dumbledoren hautajaiskohtauksessa purin huulta, räpyttelin silmiä ja yritin vaivihkaa tuijotella kattoon kätkeäkseni kyyneleet kanssamatkustajilta. Kun McGarmiva vakuutti Lupinille, että Dumbledorekin olisi halunnut nähdä maailmassa enemmän rakkautta ja lempi-ihmissuteni yhdessä Tonksin kanssa, luovutin ja kaivoin taskusta nenäliinan silmien kuivaamista varten.