ollako vai eikö olla

Kuuntelin keväällä Gretchen Rubinin Happier-podcastia, kun normaalisti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos valuvan self help -puheen keskeltä yksi ohje iskostui tajuntaan poikkeuksellisen lujaa:

”Invest in your identities—with your time, money, energy, and relationships. We get out of things what we put into them.”

Olen avovaimo, viestintäasiantuntija, tytär, ystävä, reissaaja, ruokaharrastaja ja italian alkeiden opiskelija. Elämä on asettunut viime vuosina uomiinsa ja huomaan, että  etenkin opiskeluun, työhön ja parisuhteeseen liittyvät identiteetit olivat kaikessa hiljaisuudessa haudanneet alleen monta muuta, aiemmin tärkeää osaa identiteetistäni. Työ ja ennen kaikkea parisuhde ovat elämäni kulmakivet ja annan mielelläni molemmille paljon, sillä saan molemmista vielä enemmän.

Kaiken tuon alkuun luettelemani lisäksi olen kuitenkin aina ajatellut olevani myös joku, jonka elämässä lukemisella ja kirjoittamisella on keskeinen osa. Podcastia kuunnellessa havahduin siihen, etten ollut tehnyt kumpaakaan oikeastaan useampaan vuoteen.

Podcastista alkunsa saanut valaistuminen ja gradun valmistuminen sattuivat täydellisesti samaan saumaan ja päätin, että nyt jos koskaan on aika korjata kurssia: jos haluan rehellisesti sanoa olevani lukija ja kirjoittaja, on yksinkertaisesti luettava ja kirjoitettava. Jos yritän väittää lukemisen ja kirjoittamisen määrittävän minua tekemättä todellisuudessa kumpaakaan, aiheutan vain itselleni stressiä, huonoa omatuntoa ja aikaansaamattomuuden kierteestä kumpuavaa lamaannusta. (Ja maksan BookBeatista kuukausittain seitsemäntoista euroa kankkulan kaivoon.) Jos nyt suosiolla hylkään identiteetit ja hyväksyn niiden olevan osa menneisyyttä, en todennäköisesti tartu kynään tai kirjaan sen aktiivisemmin jatkossakaan. En ehkä joudu potemaan negatiivisia tunteita, mutta samalla jään paitsi siitä ilosta, jota kirjat ja kirjoittaminen ovat elämääni aikoinaan tuoneet.

Soitin pianoa nuorempana kymmenen vuotta, joista viimeisten parin vuoden ajan harjoittelin kotitehtäväksi annettuja kappaleita paniikissa viimeisenä iltana ennen viikottaista pianotuntia. En oikeastaan halunnut enää soittaa – tai ainakaan panostaa soittamiseen – mutta jatkoin tunneilla käymistä, sillä pelkäsin luopua niin isosta osasta identiteettiäni. Lopulta lukion alkaessa selitin itselleni, vanhemmille ja pianonsoiton opettajalle, ettei aikaa enää riitä soittamiselle ja opiskelulle. Kukaan muu kuin minä itse ei varmasti olisi edes kaivannut muuta perustelua kuin etten tahdo enää soittaa.

Nyt maisteriksi valmistumisen kynnyksellä olin taas samassa tilanteessa kuin kymmenen vuotta sitten: opiskelutilanteen muutos ja yhden identiteetin mullistus nosti esille kysymyksen siitä, mitä kaikkea aidosti haluan edelleen olla. Tällä kertaa päätin toisin. Siksi somen skrollaamisen sijaan avaan töissä kahvitauolla BookBeatin ja iltaisin loputtoman Netflix-maratonin sijaan katson ehkä jakson tai kaksi ennen kuin alan naputtaa blogitekstiä.

Kuva: Christin Hume  – Unsplash