Kolmistaan-blogin Karoliina kirjoitti viime torstaina siitä, miten identiteetti ei aina pysy ulkonäön muutosten perässä. Karoliinan omakohtainen esimerkki oli hiustenväri, joku kaverinsa puolestaan näkee itsensä vielä laihdutusurakan jälkeenkin ylipainoisena ja toinen, ulkonäöstään koulukiusattu, ei osaa nähdä itseään kauniina vaikka sitä onkin. Etenkin laihduttajan ja koulukiusatun tarinat saivat ajattelemaan omaa minäkuvaa. Minä kun olen aina ollut läski.

Ulkonäölle annetaan nykymaailmassa valtavasti painoarvoa, ja sellainen heijastuu tottakai myös omanarvontuntoon. Kylie Jennerin ennen ja jälkeen -kuvista tehty ”No one is ugly, just poor” -meemi yrittää kai sanoa, että on ihan okei, etteivät syntymälahjana saadut huulet ole supertäyteläiset tai kulmakarvat luonnontilassaan on fleek. Samalla se kuitenkin vihjaa, että kauneusihanteen mukaisia piirteitä pitäisi tavoitella vaikka sitten rahalla myös niiden, joille sellaisia ei ole luonnostaan suotu. Jenner on jossain haastattelussa kertonut huuliensa täyttämisen syyksi sen, että teini-iässä joku poika totesi Kylien olevan ihan hyvä suutelija, mutta huulten vähän ohuet. Voi Kylie! Etenkin lapset voivat sanoillaan satuttaa toisia ihan vahingossa tai ymmärtämättä sanomistensa merkitystä pidemmällä tähtäimellä. Pahinta on, että lapsuudessa tai varhaisteini-iässä jonkun toisen ajattelemattomasti laukomat kommentit muokkaavat niitä perustavimpia käsityksiä itsestämme.

Olen aina ollut vähän pyöreä. Tykkäsin pienenä kaakaosta ja kekseistä, lukemisesta ja tv-sarjoista. Muistan jo päiväkodissa inhonneeni pakollista ulkoilua, kun en pitänyt pihalla leikkimisestä. En ole koskaan harrastanut mitään urheilulajia yksin tai ryhmässä. Olenkin ollut välillä salaa vähän katkera, ettei äiti laittanut minua pienenä vaikkapa tanssitunneille tai pelamaan jalkapalloa. Se sporttiura olisi tosin mitä todennäköisimmin loppunut lyhyeen – introversio ja perfektionismi kun määrittivät pikku-Johannan luonnetta varsin vahvasti, eivätkä oikein sovi joukkueurheiluun.

Valokuvien mukaan olin jo päiväkodissa muita lapsia pulleampi, mutten muista kenenkään huomauttaneen asiasta vielä silloin. Sen sijaan muistan, miten innoissani harjoittelin parhaiden kavereideni kanssa akrobaattista tanssiesitystä kevätjuhlaan! Ala-asteella tapahtui kuitenkin jotain. Heti ensimmäisellä luokalla pari poikaa päätti kertoa minulle, että olen ”läski” ja vaikka muistot lopulta haalistuivat, leima jäi. Murentuneeseen itsetuntoon ei yhtään auttanut se, että koulun liikuntatunneilla suurin osa ajasta seisottiin jonossa ja katsottiin, kun yksi kerrallaan muut heittivät palloa, juoksivat 100 metriä, tekivät kieppejä rekillä tai harjoittelivat pesislyöntejä. Sanon ”muut”, sillä aika nopeasti ahdistuin olemaan aina se huonoin ja yksinkertaisesti lakkasin osallistumasta ja jäin seisomaan nurkkaan.

Viidennen tai kuudennen luokan alkaessa päätin, että nyt saa riittää. Tein joka päivä viiden kilometrin kävelylenkin ja siivosin ruokavaliostani pois kaiken ylimääräisen. Jouluun mennessä painoin kymmenen kiloa vähemmän kuin koulun alkaessa. Käsityön opettaja totesi kerran, että kohta voisin ”kulkea ovista saranapuolelta” ja se lämmitti mieltä vielä enemmän kuin vaa’an näytöllä putoavat numerot. Laihdutusprojekti sattui kai juuri siihen saumaan, jossa lapsenpyöreys olisi muutenkin alkanut karista, sillä kilot putosivat näin jälkikäteen ajateltuna hämmentävänkin helposti. En muista missään vaiheessa olleeni ahdistunut päivittäisestä liikuntarutiinista tai herkuttomasta ruokavaliosta, mutta ihan tervettä päivittäinen vaa’alla ramppaaminen ei kyllä ollut – varsinkaan 12-vuotiaalle lapselle.

Objektiivisesti ajateltuna en ole tuon kymmenen kilon laihdutusurakan jälkeen ollut koskaan lihava. Reilu 180 sentin pituus ja lapsenpyöreyden alta paljastunut synnyttäjän lantio ovat aina saaneet minut näyttämään amatsonilta muihin tyttöihin verrattuna, mutta toisaalta pituus piilottaa myös kertyneet lisäkilot varsin tehokkaasti. Vaikka painoindeksi on ollut normaalin rajoissa enkä ole saanut kommentteja painostani sitten peruskouluaikojen, olen silti aina kokenut olevani lihava ja tuntenut tarvetta laihduttaa. Lukioaikoina olin pienempi kuin koskaan, ja siitäkin huolimatta saatoin illalla sängyssä itkeä päivällä syödyn muffinssin tähden. Suhtautuminen ruokaan on onneksi vuosien myötä muuttunut rennommaksi ja elin oman mielenterveyteni takia monta vuotta ilman vaakaa. Kiloja on siinä sivussa kertynyt jonkin verran ja nyt ehkä kannattaisikin pudottaa niistä muutama, mutta suurimman osan kuluneesta kymmenestä vuodesta olen stressannut painostani ihan turhaan.

2008, 2010, 2010 ja 2011

En toki ole muutenkaan koskaan ollut kedon kaunein kukkanen. Sitä kukaan ei tosin ole kehdannut sanoa päin naamaa, mutta eipä ole kyllä sanottu muutakaan. Edes äiti ei ole koskaan sanonut minua kauniiksi, vaikka tuskin itse sitä tajuaakaan. Pyöreyden lisäksi minulla on ollut vinot hampaat, huono iho ja aina ala-asteelta lähtien silmälasit. Vuosien varrella hipsterilaseista on kuitenkin tullut positiivinen osa identiteettiä, hampaat on viimein saatu korjattua ja vanhoihin kuviin verrattuna iho on nykyään lähes moitteettomassa kunnossa. Valokuvista ja useimpina päivinä peilistäkin katsoo takaisin ihan mukavannäköinen mimmi, eli siinä mielessä minäkuva alkaa olla suht terveissä kantimissa. En silti vieläkään täysin kykene ymmärtämään, miten joku voisi nähdä minut muuten kuin lihavana ja jos ei sentään susirumana, niin ei nyt ainakaan kauniina.

Sen verran syvälle on läski lapsi -identiteetti iskostunut.