… tai no, karanteenipäiväkirja – korona varsinaisesti ei ole onneksi talouteemme tai lähipiiriini iskenyt. Koko kansan karanteeni sen sijaan otettu meillä tosissaan (aivan kuten toivoisin kaikkien muidenkin tekevän), ja jo toista viikkoa on kulunut etätöissä ja muutenkin pitkälti kotioloissa.

Olen monta kertaa kotona sanonut ääneenkin, miten onnellisessa asemassa juuri me kaksi olemme ja kuinka helpolla pääsemme. Elämme kaksin eli meillä on toisemme mutta emme joudu sumplimaan lapsiperheiden nyt kohtaamia poikkeusjärjestelyitä, emme kumpikaan kuulu riskiryhmään ja voimme tehdä (ja meille on suositeltu) etätyötä, eikä työpaikankaan tarvitse pelätä menevän alta. Vaikka ahdistus ja pelkokin esimerkiksi riskiryhmään kuuluvan äitini terveyden puolesta on ajoittain musertavaa, meillä on asiat hyvin. Riskiryhmiin kuuluvat ja koronan vuoksi taloudelliseen ahdinkoon joutuneet tai sellaisen partaalla olevat ovat ajatuksissani.

Niin etuoikeutettua kuin se onkin, itselleni pieni kotikaranteeni on tehnyt toistaiseksi vain hyvää. Ennustelen toki mökkihöperöitymistä ja kenties jossain vaiheessa parisuhdekin on koetuksella kiitos 24/7 saman katon alla hengailun, mutta vielä nyt sellaisista ei ole onneksi merkkejä. Vaikka kotikonttorille siirtymisen lisäksi karanteenilla ei ole ollut arkeen sen dramaattisempia vaikutuksia, muutos pään sisällä on ollut yllättävänkin iso.

Kotoilua rakastavana introverttina pääsen (tässäkin) suhteessa helpolla. Heikko epävarmuuden sietokykyni on kuitenkin  kieltämättä ollut koetuksella, kun tilanne on pakottanut kalibroimaan omaa ajattelua siltä osin uusiksi. On ollut pakko pysähtyä ja elää hetkessä, ja sen myötä eloon ja oloon on laskeutunut rauha ja seesteisyys. Kaikki tuntuu yhtäkkiä hidastuneen ja hiljentyneen, ja aikaa tuntuu olevan enemmän. On aikaa ulkoilulle, terveellisemmälle syömiselle, lukemiselle, joululahjaksi annetun puolivalmiin villasukkaparin loppuun neulomiselle, siivoiluun, siistimiseen ja sisustamiseen sekä koko alkuvuoden ajan to do -listalla roikkuneiden paperihommien hoitamiseen. Kaiken tuon olen halunnut ja olisin voinut ja ehtinytkin tehdä myös aikana ennen koronaa, mutta vasta nyt tuntui, että voin ja ehdin. Nyt kun sukka on valmis, kirjanpito kuosissa ja arkistomateriaalit ojennuksessa, olo on kevyt ja vapaa.

Etätyöviikko numero 2 starttasi tänään ja jäin taas yksin kotikonttorille. Olimme molemmat viime viikolla torstain ja perjantain etätöissä, ja kummasti sitä vain yhdenkin, omiin hommiinsa keskittyvän ”työkaverin” seura piristää! Yhteiset lounastauot ja etäpäivien iloksi tehdyt päiväkävelyt freesaavat ihmeesti, ja työpäiväkin tuntuu kuluvan vauhdikkaammin. Onneksi huomisesta alkaen ollaan taas kaksin kotikonttorilla!