Tuntuu kuin vuosi 2016 olisi alkanut viime viikolla, mutta yhtäkkiä sitä on takana neljäkymmentäviisi päivää, kaksitoista prosenttia, yksi kahdeksasosa. Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa lopettaa bloggaamisen, kunnes muistin miten pienetkin hetket ja satunnaiset ajatukset saavat merkityksen, kun niihin tarttuu kiinni muutenkin kuin ohikiitävässä hetkessä. Kirjoittamistakin on ollut ikävä – ajatusten jäsentämistä ja vieläpä niin, että joku muukin saa niistä kenties jotain irti.
Viime viikkoja ovat rytmittäneet ainoastaan parit hassut työvuorot, enkä tunnu saavan mitään aikaan kun aikaa tuntuu olevan liikaa. Aloitin tulevan maanantain tenttiin lukemisen aiemmin kuin koskaan ja silti stressi jyskyttää takaraivossa, sillä en tiedä miltä tuntuu tehdä asioita oikeasti ajan kanssa. Nukun yli kymmenen tunnin yöunia; herään pirteänä kahdeksan aikaan mutta käännän kylkeä ja jatkan torkkumista pitkälle aamupäivään, koska en oikeastaan keksi miten muutenkaan kuluttaisin aikaa.
On valtavassa määrässä vapaa-aikaa ollut toki paljon hyvääkin: aamiaistreffejä, spontaaneja viini-iltoja (ja niiden jälkeisiä täysin hukkaan heitettyjä päiviä), viiden päivän Oulun-reissu ensimmäistä kertaa sitten marraskuun ja mahdollisuus arkisen to do -listan läpikäymiseen. Odotan kuitenkin jo ensi viikkoa, kun palaan kouluun käytännössä täyspäiväisesti ensimmäistä kertaa sitten kevään 2014. Kouluun on herättävä jokaisena arkipäivänä, luentojen ulkopuolista opiskeluhommaa on kandin kirjoittamisen myötä enemmän kuin koskaan ja työvuorojakin riittää kahdeksi tai kolmeksi päiväksi viikossa. Kaipaan jo sellaista sopivaa kiirettä ja tavallisen arjen palkitsevuutta, kun asioita on yksinkertaisesti pakko saada aikaiseksi.
En lupaa löytäväni ennennäkemätöntä bloggausmotivaatiota tai postaavani viidesti viikossa, koska sellaisten lupausten kohtalo on vuosien varrella nähty lukemattomia kertoja. Ideoita kuitenkin on ehtinyt kertyä varastoon ja noh, kevät nyt on perinteisesti ollut tämän aurinkoenergialla elävän bloggaajan parasta aikaa!
