Useimpien naisten elämässä koittaa joskus se hetki, kun peilistä takaisin katselee joku hämmentävän paljon omaa äitiä muistuttava nainen – ulkoisesti tai ajattelutavoiltaan, hyvässä tai pahassa. Monen pahin pelko on kasvaa äitinsä kuvaksi, mutta minä olen hyväksynyt jo aikoja sitten, että meissä kahdessa on paljon muutakin yhteistä kuin pieni ja pyöreä nenä.

Kenties leimaavin ominaisuus niin minun kuin rakkaan äitini luonteessa on herkkyys. Oman elämämme itkijänaisina kyynelehdimme surullisten asioiden äärellä, mutta kynnys liikuttua muuten vain koskettavista asioista tai näyttää surun rinnalla muutkin negatiiviset tunteet itkemällä on varsin matala. Minulla meni pitkään huomata, kuinka samanlaisia mielensäpahoittajia olemmekaan, sillä äiti on vuosien mittaan oppinut olemaan näyttämättä pettymystä tai ärsytystä ja nielemään kyyneleet vaikeissa tilanteissa. Suvusta löytyy pari suorapuheista rautarouvaa, joiden ajattelemattomat kommentit sukulaisvierailuilla saavat usein niin minun kuin äidinkin veren kiehumaan. Luulin pitkään, etteivät tuollaiset tilanteet hetkauta äitiä, mutta joitain vuosia sitten kuulin viimein totuuden: taustalla on vuosikymmenten harjoittelu. Toivon, että vielä joskus löydän sisältäni samanlaisen itsehillinnän ja sopivan, ainakin näennäisen välinpitämättömyyden.

Tärkein konkreettinen, äidiltä oppimani ohjenuora on, että innostusta täytyy vaalia. Oli kyseessä sitten oma tai toisen palava intohimo jotain asiaa kohtaan, sitä ei ensimmäisenä saa tukahduttaa  pessimistisillä elämän realiteeteilla. Innostuvan isän samanlaisena tyttärenä en osaa edes kuvitella, miten vaativaa on jaksaa kannustaa välillä käsittämättömän kuuloisissa projekteissa. Äiti on silti jokaisen uuden innostuksen kohteeni kohdalla uhrannut aikaa, rahaa ja etenkin kannustavia sanoja, ja sitten vastoinkäymisten kohdalla lohduttanut siinä missä monet muut toteaisivat vain ”I told you so”.

Äidiltä olen oppinut enemmän kuin usein ymmärränkään. Ilman äidin neuvoja en selviäisi oman kodin ja talouden pyörittämisestä, mutta kaikkein tärkeimmät opit olen saanut elämänarvoihin ja maailmankuvaan liittyen. Äiti on oman työyhteisönsä arvostettu asiantuntija, jonka neuvoja kysyvät niin assistentit kuin esimieskin. Hänen uraansa seuratessani olen onnekseni oppinut, ettei tuollaiseen asemaan päästäkseen ja ”miesten maailmassa” pärjätäkseen tarvitse luopua pehmeästä luonteesta tai onnellisesta perhe-elämästä. En vielä tarkalleen tiedä, mitä haluan isona tehdä, mutta tiedän tismalleen miten haluan sen tehdä – kuten oma äitini.

Ihanaa äitienpäivää, rakas äiti! (Älä itke, vaikka minäkin tein niin tätä kirjoittaessani.)