tästä keväästä

Vasta viikko sitten ajattelin, olisiko aika päästää kituva blogi kärsimyksistään (ja itseni laiskan bloggaajan tunnontuskista) ja sulkea koko sivusto. Tässä tämä on nyt roikkunut  vuosikaupalla, kun vuorotellen innostun ja kyllästyn. Innostun ja kyllästyn. Uudelleen ja uudelleen. Lopetuspohdinnoista ei kulunut kuin päiviä, kun orastava innostus alkoi taas hiipien lähestyä…

Olen tehnyt etätöitä ja elänyt eristynyttä korona-arkea nyt yhdentoista viikon ajan. Ensimmäiset viisi viikkoa menivät lähes leikiten. Fiilistelin lukemista, käsitöitä, ulkoilua, kevättä. Aikaa ja energiaa tuntui ilmaantuneen arkeen yhtäkkiä roppakaupalla. Olin jäänyt töihin kotiin ja jokakeskiviikkoiset italian tunnit oli peruttu, mutta tunteja tuntui vapautuneen arkeen työmatkoja ja yhtä viikottaista Italia-iltaa enemmän. Kotitoimistolla pyykit, tiskit, yleinen pieni järjestely ja puolison pussailu sujuvat tietysti töiden sivussa ja samalla kauppareissutkin ovat harventuneet, joten illat vapautuivat ”ihan oikealle” tekemiselle. Hassua kyllä, koronamaailmassa olinkin vapaampi.

Viiden viikon koronakuherruskuukauden jälkeen kuitenkin katkesi kamelin selkä. Low point iski, kun ympäri Suomea asuvat ystävät kertoivat kukin perjantai-illan Wolt-tilauksistaan ja tuskastuin, sillä meille ei kulje muu kuin pizzakuski. (Joskin pienen salapoliisityön jälkeen selvisi, että meille saa kuin saakin kotiinkannettua sushia kevyeen 9,90 euron toimitushintaan. Ei kiitos.) Sinänsä ihan mitätön juttu, joka kuitenkin havahdutti siihen, miten kauas taakse ne itselleni normaalisti todella tärkeät arjen kohokohdat kuten ulkona syöminen olivat jääneet – ja miten kaukana epävarmassa tulevaisuudessa ne taas häämöttivät. Samoihin aikoihin töissä iski ruuhkaviikko. Flow-tilassa painettu tekeminen tuntuu hetkessä hyvältä, mutta neljään päivään ahdetuista neljästäkymmenestä työtunnista palautuminen ei ollutkaan ihan yhden viikonlopun juttu. Opin toivottavasti kerrasta.

Luin alkuviikosta Marianne Powerin ”Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin” -kirjaa, jossa kirjailija lukee kaksitoista self help -opusta ja elää niiden oppien mukaan. Kepeän hauskasti alkava tarina humpsahtaa yllättävän nopeasti todella syviin vesiin, ja kirjan keskivaiheita kahlatessa Mariannen ahdistus tarttui itseenkin. Ylianalyyttisen suorittajan ja hyvän elämän metsästäjän tarinassa oli kai liikaa samaistumispintaa.

Kirjan loppua kohden tunnelma ja mieliala (niin Mariannen kuin minun) kirkastui taas, ja yhdessä Mariannen kanssa koin koronakevääseenkin täydellisesti sopivan oivalluksen:

Mieli mustuu ja jaksaminen horjuu, kun elämä alkaa pyöriä oman navan ympärillä ja ennen kaikkea oman pään sisällä.

Ja oman pään sisällä pyörimistä jos mitä tänä keväänä on tapahtunut. Olen kehitellyt ihan turhia huolia lähes tyhjästä, vellonut olemattomissa ongelmissa ja kehittänyt kuvitteellisissa keskusteluissa kuvitteellista draamaa, joka lopulta on heijastunut ihkaoikeaan elämään. Kun työ ja muu tekeminen ei ole ollut harhauttamassa, olen ajoittain kadonnut itse rakentamaani noidankehään. Kaikki tämä kuulostaa tietysti paljon dramaattisemmalta kuin onkaan, sillä 99 % kaikesta ei ole tapahtunut missään muualla kuin pääkoppani uumenissa.

Epäilen, että ihan kaikki eivät ajattele yhtä paljon kuin minä. Pääni sisällä rullaa koko ajan kasa suunnitelmia, ideoita, haaveita, kauhukuvia ja kuvitteellisia keskusteluita. Tällainen on kai erityisherkkyyden (tai neuroosin, luoja tietää!) ”oire”, ja se onkin aihe, johon haluaisinkin perehtyä, kunhan vain uskallan. Toistaiseksi voi kuitenkin tehdä ihan hyvää keskittyä tapahtumiin oman pään ulkopuolella.

Kevät tuntuu kuluneen viiden viikon sykleissä. Kuten sanottu, ensimmäiset viisi viikkoa olivat hyviä  – ja sattumalta melko lailla tasan seuraavat viisi viikkoa vähän synkempiä. Kulunut, yhdestoista viikko on mennyt taas kevyemmissä merkeissä. Olen yrittänyt katkaista niin kauaskantoisten unelmien kuin kauhukuvien kelat saman tien ja palauttaa itseni tämän hetken todelliseen todellisuuteen. Välillä lipsahtaa, mutta olo on kuitenkin jo kevyempi. Siitä kertoo kai sekin, että taas tekee mieli kirjoittaa.

Uskallan toivoa, ettei tämä ole vain ensimmäinen syklin seuraavista viidestä viikosta, vaan kotona jumittamisen loppu olisi viimein käsillä. Olen tehnyt illallisvarauksen ystävän kanssa heti ensi tiistaille, suunnittelemme miehen kanssa pientä koronankaristusmatkaa Tampereelle, ja juhannukseksi taitaa olla tiedossa Tallinnan-reissu, kun lomamatkailu Viroon on taas mahdollista. Ah, miten kaipaankaan jo oman kodin (ja pään) ulkopuolista elämää!

Asioita, joista haluan itselleni ja teille kirjoittaa: lukemisesta, innostumisesta, väsymisestä (ja sen uhasta).

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *