älä panikoi

Se alko yläasteella. Herään keskellä yötä, syke hakkaa tuhatta ja sataa, kädet tärisee, otsa hikoo. Haukon happea ja käytännössä toistan mielessäni Jenni Vartiaisen ”mä en haluu kuolla tänä yönä” -kappaleen sanoja. Mitä tää on, mä mietin. Se oli mun ensimmäinen paniikkikohtaus.

Siitä lähtien ahdistus ja paniikki on kulkenu mun mukana kuin varjo. Vuosia se seuras mua ilman että kerroin kenellekään. Se oli vähän niinkun mun salainen mielikuvitusystävä, tai oikeestaan vihollinen.

Menin lukioon ja sain uusia ystäviä. Sellasia, kenelle voi puhua mistä vaan. Silti, pidin mun ”mielikuvitusystävän” visusti salassa. Nehän luulis mua hulluks. Me käytiin porukalla usein syömässä yhdessä tietyssä buffet-ravintolassa. Se oli vähän niinku meidän juttu. Sit se tapahtu; Mun ensimmäinen oikee paniikkikohtaus keskellä julkista paikkaa, mun ystävien silmien edessä. Sydän hakkaa, koko kroppa tärisee, otsa hikoo. En tienny mitä tehdä. Kaikki meni hämilleen. Kun kaikki kysy mikä mua vaivas, en osannu vastata, koska en tiennyt itsekään. Yks mun ystävistä soitti mun äidin hakemaan mut kotiin. Lähdin kotiin häpeissäni siitä, miten annoin paniikin vallata mut niin pahasti ja vielä kaikkien nähden. Mä tarvitsin vastauksia ja tää oli mun ”wake up call”.

Menin puhumaan psykologille mun oireista odottaen vastauksia. Vastauksien sijaan, psykologi kirjotti mulle reseptin rauhottaviin lääkkeisiin. Lähdin vastaanotolta suoraan kotiin raivoissani siitä, kun vihdoin asiasta ammattilaiselle avauduin, sain vastaukseksi ”okei, no mä kirjotan sulle rauhottavia”. En edelleenkään tiennyt mikä mua vaivas ja luulin olevani ainoa maailmassa tällaisen ongelman kanssa.

Ystävien kannustamana menin kuitenkin vielä kerran etsimään vastauksia, mutta tällä kertaa lukiomme terveydenhoitajalta. Kuin silmänräpäyksessä, sain vastaukset kaikkiin mua askarruttaviin kysymyksiin mun oireista. Mulla on paniikkihäiriö.

Diagnoosin” jälkeen mun elämä ahdistuksen kanssa on ollut yhtä vuoristorataa. On ollu aikoja, jopa vuosia, jolloin se ei sen suuremmin mun elämääni vaikuttanut, kuin myös aikoja, jolloin se on pitäny mut visusti vankina mun oman pääni sisällä. Miksi sitten päätin kaikkien näiden ahdistusta enemmän tai vähemmän sisältäneiden vuosien jälkeen kirjottaa aiheesta blogia? Jos voin millään tavalla auttaa edes yhtä ihmistä joka kamppailee ahdistuksen kanssa (tai tuntee jonkun muun joka kamppailee ahdistuksen kanssa ja voi tätä kautta auttaa häntä), olen saavuttanut tavoitteeni.

En missään nimessä kuvittele olevani asiantuntija mutta kokemusteni perusteella voin todeta, että vertaistuki on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin ammattilaisen tuki. En myöskään kerää sääliä, vaan haluan herättää keskustelua. Jakakaa siis ajatuksianne, kokemuksianne sekä kysymyksiänne aiheesta. 

Jos aihe kiinnostaa, kamppailet itse ahdistuksen kanssa tai etsit muuten vaan iltalukemista; jaa kokemuksiasi, stay tuned ja älä panikoi!

 

-Iisa

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *