”Olisit kaunis, jos vain hymyilisit”, äidilläni oli tapana sanoa minulle, kun olin pikkutyttö. Myöhemmin muut aikuiset luettelivat piirteitäni, joiden muuttaminen tekisi minusta kauniimman. Niinpä ryhdyin ennen pitkää arvostelemaan ulkonäköäni. Ajattelin, että jos nenäni olisi suorempi, jos silmäni eivät olisi niin syvällä päässä tai jos lantioni olisi kapeampi, olisin tosiaan kaunis.

Kasvoin nuoreksi naiseksi näkemättä kauneuttani. Ja koska en nähnyt sitä, en myöskään pystynyt arvostamaan itseäni. Kehitykseni ulkonäöstäni ja siten myös itsestäni oli vähättelevä, jopa vääristynyt.

Aikuistuessani panin vähitellen merkille, etten ollut yksin kuvitelmineni. Suurin osa ikätovereistani  – jopa ihmiset, joita pidin kauniina minkä tahansa mittapuun mukaan – ei nähnyt kauneuttaan eikä osannut arvostaa sitä.

Hiljaittain kysyin muutamalta erittäin viehättävältä naiselta, pitävätkö he itseään kauniina. Yksi huudahti: ”Voi, enhän minä ole kaunis! Oliko tuo vitsi?” Toinen vastasi: ”Minulle on sanottu, että olen kaunis, mutta en tunne itseäni kauniiksi.” Kolmas nainen esitti kysymyksen: ” Olenko minä mielestäsi kaunis?” Kun vastasin myöntävästi, hän halasi minua ja irrottautuessamme näin hänen silmissään kyyneleitä.

Ote Susan West Kurzin kirjasta Herätä Kauneutesi – Hyvinvointia luonnosta Dr.Hauschkan tapaan