Tyhmä stadilainen hiihtää

Nyt kun lumi on maassa, tuli mieleeni taas viime talven hiihto(yritys)… Jos on stereotypioita tyhmistä stadilaisista, jotka ei pärjää muussa kun korkkarijuoksuskaboissa ja spårakarttojen lukemisessa, täytin kriteerit täydellisesti. Nyt siis edessä pienimuotoinen tarina viime talvelta Tahkon reissulta Hanna nimisen tytön hiihtoreissusta:

*

Hannan hiihtoretki

Hanna lähti lomailemaan Miehensä kanssa Tahkon lumisiin maisemiin. Tiedossa oli rentouttava talviloma, johon kuuluisis saunomista, hiihtoa, mahdollisesti laskettelua ja hyvää ruokaa & juomaa. Hanna ja Mies ehtivät pari pv ottaa rennosti ja nauttia tuosta kauniista savoilaisesta maisemasta, kun Mies vihdoin rohkeni ehdottaa, että he tekisivät suunnitellun hiihtolenkin. Hannaa jännitti vietävän paljon, olihan hän edellisen kerran ollut suksien päällä ala-asteella. 

He pukivat päälleen useita kerroksia vaatteita ja Mies voiteli ja teippasi sukset kuistilla tulevaa koitosta varten. Tästä se oli alkamassa. Hanna meni pihalle ja otti sauvat käteensä. Sauvat olivat kuitenkin jonkin tyyppistä hi-tech -mallia, joissa oli naruja ja tarroja ja ties mitä, joten hän kulutti seuraavat 10 minuuttia taistellen sauvat oikeaoppisesti käteensä. Sitten oli suksien vuoro. Suksi ja mono tuntuivat omaavan samanlaiset magneetit, sillä monon kärki tuntui kuin kiertävän kiinnityskohdan siteessä, ja toinen 10 minuuttia pyörähtikin suksien kanssa, kunnes LOPULTAKIN!

Ensimmäiset työnnöt laduttomalla hangella… APUA! Hanna sukset lähtivät keskenään aivan eri suuntiin, mutta tiukan kamppailun ja sisäreisien lihaksien käytön jälkeen asettuivat sukset hetkeksi oikeaan suuntaan, ja he pääsivät lopulta 100 metrin päässä olevalle ladulliselle pätkälle. Ja nyt sitä mentiin, aurinko kimalteli lumiseen järven pintaan, kun sukset suhisivat vauhdissa. Pian tuli ensimmäinen este, pienen pieni nousu, jonka Hanna hoiti melko vaivattomasti. Pian tuli seuraava nousu. Nyt olikin kyseessä jyrkemmän puoleinen silta. Hanna lähti itsevarmasti puskemaan itseään ylämäkeen ja huomasikin kahden työnnön jälkeen makaavansa naamalteen ladulla, sukset liukuneena taakse. Mies tuli ritarillisesti auttamaan ja neuvomaan. Toisen yrittämisen jälkeen polvet kolahtivat jälleen hankeen. Nyt Hannalle riitti. Hän lähti takaisin mökille potutuksen itku kurkussaan. Uusi yritys suksilla siis seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä karaistuneena, lähtivät Hanna ja Mies uudestaan hiihtämään. Tällä kertaa he ajattelivat kokeilla toisenlaista metsäreittiä. Hanna oli kerännyt itsensä edellisen päivän tappiosta, ja lähti itsevarmasti hiihdellen ladulle. Ensimmäinen ylämäki suoritettu. Hetken päästä siintää horisontissa lyhyt, mutta jyrkkä mäki. Hanna yritti. Ja yritti…Ja yritti. Ja kerta toisensa jälkeen hän kaatui naamalleen, joten hän alkoi heittelmään karkeita kirosanoja ilmoille. Mies totesi reippaasti vieressä ”Ethän sä edes yrittäny”. Ja siitäkös se riemu vasta alkoi. Hanna kantoi tuon katalan ylämäen pätkän sukset kainalossaan, ja mäen päällä puki ne takaisin jalkaansa. Hän hiihti julma ilme kasvoillaan seuraavat pari kilometriä samalla puhisten ”..hiihto on paska laji…hiihto on vitun paska laji…”. Sitten koitti aivan upea pitkä ja loiva lasku, joka päättyi sillan alittavaan tunneliin, jonne piti kaartaa suoraa laskusta. Hanna oli satuttanut nilkkansa joitakin kuukausia aiemmin, joten kaarteet oikealle tuottivat hiukan päänvaivaa. Hän kuitenkin päätti yrittää. Tiukka tilanne päättyi niin, että hänellä oli jalassaan yksi suksi ja sillan seinä sai Hannan atleettisesta vartalosta osuman. Sukset vaan eivät olleet kääntyneet kun niiden olisi pitänyt. Hiihto jatkui kuitenkin takaiskusta huolimatta ja pian he saavuttivat edellisen päivän surmanloukun: SILLAN!

Hanna oli viisastunut tässä vaiheessa jo sen verran, että otti sukset kantoon ja puki ne sillan päällä jalkaansa. Hän ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että ne olisi pitänyt pukea mäkeen nähden poikittain, joten toinen suksista otti todella liukkaan varaslähdön ja liukui iloisen vapautuneesti viereiseen ojaan, noin 3 metriä ladusta jorpakkoon. Hanna oli tässä vaiheessa todella kypsä tähän suomalaiseen perinnelajiin. Hän kuitenkin ryömi ojaan, jossa lunta oli noin 1,5 metriä, ja tuli sieltä täysin lumisena suksi kädessään pois. Tätä taidonnäytettä pääsivät ihastelemaan myös ohi menneet kanssahiihtäjät. Taistelun jälkeen takaisin ylös ojasta kivunnut Hanna laittoi lopultakin sukset takaisin jalkaan ja työnsi itsensä matkaan jälleen. Tämä päättyi kuitenkin perslentoon, ja hän makasi ladulla, tosin tällä kertaa selällään. Tässä vaiheessa Hanna sai hysteerisen naurukohtauksen omasta surkeudestaan. Seuraava kilometri menikin hilpeissä tunnelmissa.

Pian lenkin loppusuoralla oli mahtava loiva lasku, se tuntui kevyeltä, todella kevyeltä. Niin kevyeltä, että vauhti kasvoikin melko kovaksi ja sitten se yllätti Hannan: TIUKKA KAARRE OIKEALLE. Hannan nilkka ei jälleen kerran kyennyt toimimaan, joten mutka meni suoraksi ja ilmalento muistutti luultavasti lentomäen finaalihyppyjä, mutta alastulo ei mennyt aivan telemark-tyyliin. Tässä vaiheessa alkoi taas se huumori loppua tytöltä kesken, polveen särki, nilkkaan särki, vaatteet olivat litimärkiä ja nolous-aste oli saavuttanut huippunsa.

Lyötynä niin henkisesti, kuin fyysisestikin Hanna palasi mökille.

Hiihto on edelleen paska laji. Vitun paska laji. Silti hän aikoo jälleen tänä vuonna yrittää, mutta luultavasti jättää mäkiest osuudet väliin.

*

 

Eli Hannalta oppineena, ei muuta kun sukset jalkaan ja sivakoimaan :D