Ne on ne pienet asiat jotka tekee ihmisestä onnellisen..

Mennyt viikonloppu oli omalla tavalaan hyvin erikoinen. Erikoinen sisänsä, että meidän perhe oikeasti vietti aikaa yhdessä.

Minulla oli koulusta vapaa viikonloppu, enkä edes vilkaissut perjantain jälkeen koulutehtäviin päin. Myös miehelläni oli lauantai ja sunnuntai vapaata. Todella harvinaista siis meidän perheelle.

Lauantaina lähdettiin koko perheen voimin Seinäjoelle ostamaan Papille isänpäiväksi jotain, jotain löytynkin, ja hyvä niin. Lapsikin jaksoi todella hyvin, vaikka päikkärit jäivätkin 20 minuuttiin. 

Paras asia koko viikonlopussa oli kuitenkin se, että se muistutti minua siitä, miten hyvin kaikki oikeasti onkaan, ja miten onnellinen olen. Arjen hössötyksessä ja stressin ollessa aina vähintään vakio, nämä asiat usein unohtuvat. Viikonlopun aikana koin monta kerta tunteen, joka lämmitti koko kehoa. Se oli tunne onnellisuudesta. Tämä lämmin tunne valtasi minut sellaisissa tilanteissa, jotka ovat hyvin arkisia, mutta joista tulee tärkeitä silloin kun ne muille voivat olla arkipäivää, meille taas luksusta. 

Yhden suuren onnen tunteen koin lauantaina tehdessä kakkupohjaa isänpäiväksi. Ensinnäkin se, että leivon, on hyvin harvinaista. En tee sitä usein myöskään siksi, että olen esimerkiksi täytekakun tekemisessä niin perfektionisti, etten koskaan ole kakkuun tyytyväinen vaikka kaikki muut olisivat. Kuitenkin tunsin suurta onnellisuutta vaahdottaessani munia ja sokeria. Minä tein jotain rakkaudella miehelleni. Lauantain toinen suuri onnellisuuden tunne kulki lävitseni kun olimme mieheni kanssa ulkona syömässä. Ravintolassa ei ollut ketään muita kun me ( hyvä meille, ikävämpi ravintolalle). Ruoka oli hyvää, tunnelma mukava, ja tuntui että se todellakin oli kahden keskeistä aikaa, mitä jokainen pariskunta tarvitsee.

Sunnuntaina nukuimme puoli kahdeksaan, mikä on meille myös harvinaista. Normaalisti olemme aina ylhäällä ennen seitsemää. Aamupalan jälkeen lähdimme poikani kanssa heti ulos. Leikkipuistossa vierähti nopeasti toista tuntia, meillä oli hauskaa, eikä kumpikään menettänyt malttiaan kertaakaan ( tämä on uhmaikäisen kanssa todella harvinaista..). Sunnuntai päivä tuntui jotenkin ihanan pitkältä ja rauhalliselta. 

Pointtini siis on, että joskus on hyvä rauhoittua, jotta huomaa asioiden todellisen laidan. Esimerkiksi sen, miten hyvin kaikki voi omassa arjessa ollakaan, kun vain on aikaa pysähtyä se oivaltamaan. Itselleni ainakin tämä oivallus varmasti kantaa pitkälle. Huomasin sen jo tänä aamuna. Yleensä maanantaisin stressaan jo valmiiksi koko viikkoa, erityisesti sitä, onko töitä tarpeeksi, kerkeänkö opiskelemaan, pääsenkö liikkumaan. Verenpaineet siis nostetaan jo ennenkuin koko viikko on edes lähtenyt käyntiin. Tänä aamuna oloni oli yllättävän rauhallinen. Vaikka ajanvaraus kertoi tämän päivän olevan aika rauhallinen, en panokoinut siitä, vaan ajattelin enemmänkin, että tämä on tilaisuus minulle tehdä asioita, kuten liikkua, tehdä paperitöitä ym asioita jotka ovat tehtävälistassani.

Seuraavaksi juonkin vielä aamukahvin rauhassa, järjestelen hieman paperiasioita, lähden salille ( ihanaa!! Aikataulujen takia taukoa on yli viikko!) ja sieltä hyvällä energialla töihin!

Sateista huolimatta, aurinkoista mieltä jokaiselle alkavaan viikkoon!

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus

Kun vanhemmat eivät osaa käyttäytyä…

img_0279.jpg

 

 

Viimeisen kahden viikon aikana olen useaan otteeseen ihmetellyt meidän vanhempien käytöstä asioissa jotka koskettavat meidän omia taaperoita. Lapsethan puhuvat paljon kotona, osassa jutuissa voi olla mukana myös hieman lapsen kerronnan lisää, mutta tottakai jokainen alle 4- vuotiaan vanhempi ottaa kaikki lapsen kertomat asiat esimerkiksi hoitopaikasta vakavasti.

Lapset ovat lapsia. Jokaisella on erilaiset kehitysvaiheet ja niiden tuomat haasteet. Toisille tulee vaihe jolloin lyödään, toisille se vaihe kun purraan. NÄmä jaksot ja vaiheet kuuluvat lapsen Kehitykseen. Eikö vain? Varmasti, jos ei omat lapset, niin ystävien lapset ovat käyneet läpi nämä vaiheet. Pienen lapsen puuttellinen tunteiden ilmaisu voi ilmetä esimerkiksi juuri puremisena tai tönimisenä joka liittyy kehittymässä olevien tunnetaitojen ja sosiaalisen käyttäytymisen säätelyyn ja ilmaisemisen vaikeuteen. Alle kolme vuotiaalla lapsella tunteiden ilmaisu on vielä puutteellista ja voi kanavoitua ” huonona käytöksenä”. Lapsi voi purra hoiopaikassa esimerkiksi stressitilanteissa kuten pelon, huolen tai avuttomuuden hetkellä, ja toki myös myönteisissä tilanteissa kuten leikin yhteydessä. Monet varmasti ovat nähneet, kun pienillä lapsilla lähtee leikit joskus hieman lapasesta.. Lapsella voi siis samaan aikaan esiintyä esiintyä ristiriitaisia tunteita, niin tykkäämistä kuin vihaisuutta. Tunneilmaisu kyllä kehittyy, ja puremisvaihe menee ohitse. Toisilla lapsilla nopeammin, toisilla hitaammin.

Lapset helposti ja onneksi kertovat kotona vanhemmille mikäli joku lapsi on heitä purrut, ja toki asiasta on hyvä keskustella hoitopaikassa sekä vanhempien että henkilökunnan kesken. Muiden vanhempien käytös puremista kohtaan voi olla jopa tyrmäävä.Ehkä aika on jo kullannut muistot oman taaperon puremisvaiheesta. Väitän, että suurin osa lapsista käy läpi puremis- ja tönimisvaiheen. Miten voimakkana, se on sitten yksilöllistä. 

Kuten tektistä jo varmaan voi ymmärtää, meillä on nyt menossa puremisvaihe. Puhe kehittyy tällä hetkellä lujaa vauhtia, mutta ei vielä riitä siihen, että lapsi pystyisi ilmaisemaan itseään riittävästi. Asiaan vaikuttaa myös se, ettei kotona ole sisaruksia, joiden kanssa taistella siitä kumpi leikkii Salama McQuuenilla ja kumpi Rekalla. Se, että lapseni puree tietyissä tilanteissa tuntuu kamalalta, tottakai, koska sitä ei tapahdu kotona. Mutta eniten minua järkyttää toisten vanhempien suhtautuminen asiaan. Minä saan osakseni vihaisia katseita, lapsi, siis tämä kaksi vuotias, esitellessään nalleaan toiselle vanhemmalle, saa vastaukseksi murahduksen. Lapseni oli eilen purrut hoidossa kolme kertaa. Yhden kerran tilanteessa jossa joku oli ottanut häneltä auton kädestä, toisella kertaa leikin mennessä liian villiksi, ja kolmatta ei edes kerrottu. On hyvä, että asiasta kerrotaan vanhemmille, vaikkakin keskustelu aloitettiin lauseella ” lapset puhuvat vanhemmilleen kotona, ja vanhemmat ovat pahana.” Ymmärrän, että vanhemmat ovat harmissaan siitä, että heidän lastaan on purtu. Mutta hoidossa olisi silloin mielestäni hyvä selvittää myös muille vanhemmille se, että 1-4 vuotiaiden keskuudessa pureminen ei ole poikkeavaa käytöstä, eikä vanhempien huonoutta kasvattajana. 

Mielestäni pureva lapsi täytyy ottaa pois leikistä rauhoittumaan, selittää lapselle rauhallisesti silmiin katsoen, ettei muita saa purra, se ottaa kipeää. 

Tunnen tällä hetkellä epäonnistuneeni lapseni kasvattamisessa, koska paikassa joka on tärkein yhteistyökumppanini kasvatuksessa ei ymmärretä tämän olevan vaihe, vaan syitä aletaan enemmänkin etsimään heti kotoa ja vanhemmista. Kyllä, vanhemmilla on vastuu kasvatatmisesta, mutta pääsääntöisesti lapsi tarhaiässä oppii sosiaaliset taitonsa päiväkodissa, jossa vanhempi ei voi olla mukana..

Ahdistaa jotten sanoisi..

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus