Tarvitsen lisätunteja vuorokauteen..

Mihin tämä aika menee!

Ensinnäkin lokakuu meni taas niin nopeasti, etten ole ihan varma pysyinkö edes mukana.. nyt on jo marraskuu, kohta se on jo joulukuu.. Kaikki suunnittelemani ja tehtävälistassani olevat asiat on tekemättä.

Joulukortit! Tarkoituksenani oli tänä vuonna oikein panostaa joulukortteihin. Kiva kuva koko perheestä, jostain nettikaupasta siihen kiva pohja, tilaukseen ja postiin. Se on siinä! Tämä kiva kuva piti ottaa jo viimeiset kaksi viikkoa, se on vieläkin suunnitteluvaiheessa.

Lapsen neuvola-aika. 2,5 vuotiaana olisi seuraava neuvola. Neuvoivat, että aika kannattaa tilata ajoissa, sillä niitä voi olla vaikea saada. Tätäkin olen ollut tekemässä kaksi viikkoa, ja ei, vieläkään meillä ei ole neuvola-aikaa. Se johtuu täysin siitä, että aina on puhelinajat esimerkiksi 10-11. Minulla taas on aina siihen aikaan asiakas, ja täten unohdan aina koko neuvolan. Nyt olisi aikaa soittaa, mutta puhelintunti loppui jo pari tuntia sitten..huomenna lupaan varata sen ajan. Se on pakko.

Koulutehtävät. Ne junnaavat paikallaan. Saan inspiraation kirjoittamiseen aina silloin kun olen jossain ihan muualla kuin koneen ääressä. Päästyäni koneelle, en enää muista ideaani ja se jää siihen. Vaikeutta tuo toki kyllä sekin, että kaikki kirjallisuus on englanniksi. Lukeminen on hidasta, ja se turhauttaa. Kun lapsi on saatu nukkumaan ja alkaa ns oma-aika, lähden kyllä mieluummin lenkille kuin istutan itseni pariksi tuntia koneelle. Oma valinta, joka saa aikaan stressin. Stressin siitä, etten pysy aikataulussa, jolloin arvosanoja ei tule sitä tahtia kuin haluaisin.

Välillä tuntuu, että aika menee nopeasti, että sen jopa toivoisin hetkeksi pysähtyvän. Koin tällaisen hetken voimakkaana eilen illalla. Lapseni oli jo nukkumassa, katsoin alakerrassa televisiota kynttilöiden luodessa rauhallista tunnelmaa. Lapsi heräsi huutaen sydäntä riipaisevasti ”ÄITIIIIIII”. Juoksin yläkertaan niin nopeasti kuin pystyin. Muutamat pikkuautot saivat kyytiä 90 kiloisen ruhoni alla, kipu ei kuitenkaan haitannut, sillä minulla oli kiire ainokaiseni luo. Lapsi nukahti pian uudestaan, piti kädestäni kiinni koko ajan, ja heräsi kohta uudelleen ” Äiti” hän sanoi pienellä äänellä. ” Mitä rakas?” vastasin. ” Ei itään, Äiti laula.” kysyin mitä hän toivoisi minun laulavan ,jolloin pieni ääni alkoi laulamaan ” Ihhahhaa ihhahhaa epo ilnahtaa. inanaa, inanaa..Äiti inana” Sydäeni oli pakahtua rakkaudesta. Vastasin hänelle ” voi kiitos, niin sinäkin olet ihana. Te amo”, johon lapsi vastasi jo puoliksi nukkuen ” Mamo”. Katselin jonkin aikaa tuhisevaa poikaani tuntien käsittämätöntä rakkautta sekä onnellisuutta. Oivalsin sen, että kaiken kiireen keskellä on pysähdyttävä nauttimaan näistä pienistä iloista ja onnen hetkistä, jotka ovat ainutkertaisia. Niitä ei saa takaisin. Välillä tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että haluan lähteä hieman ennen hänen nukkumaanmenoa lenkille, vaikka se onkin meidän yhteisestä ajasta vain puolisen tuntia pois. 

Yrittäjänä valitettavasti olen aika paljon poissa kotoa. Usein minun tullessa töistä kotiin, muut ovat jo nukkumassa. Huomaan, että sillä on myös vaikutusta lapseen. Hän ikävöi, hän pahoittaa mielensä jos muiden vanhemmat saapuvat enne hänen vanhempiaan. Se tuntuu välillä pahalta. Olen toki nämä aikataulu soppani keittänyt, mutta tiedän että tämä kaikki on kuitenkin väliaikaista. Toivottavasti muutaman vuoden päästä, kun nämä opiskelut ym helpottavat, lapsi silti haluaa syliini, haluaa suukotella, halata, lähteä Äidin kanssa kävelylle tai vaikka katsoa Äidin kanssa muumeja.

Jostain syystä, nyt juuri mulla on järkyttävä ikävä lastani, vaikka olemme olleet vasta neljä tuntia erossa.