Kun sykse meinasi ottaa sydämen

img_0061.jpg

.. mä äsken vielä uskoin odottaviin huomisiin… vaan pettyä voi niin…

 

Kello on 7 ja herään siihen kun tuleva aviomieheni häärää keittiössä. Hän on lähdössä metsälle.. Itse en kykene tänä aamuna nousemaan, olo on liian surkea.. Mutta toisella tavalla miettien loistava.

J:ii kaataa pannullisen kahvia termariin ja tulee luokseni makuuhuoneeseen. Pussaa minua kevyesti. Hymy nousee kasvoilleni..” Minä rakastan sinua, nuku hyvin”

J:ii painaa eteisen oven kiinni ja minä huikkaan sängystä vielä perään että muistihan hän ottaa kahvitermarin mukaan!

En saa enää unta.. Vähemmästäkin tunteet nousevat pintaan..

Kävelen keittiöön ja katson ulos.. Näen saman kuvan kuin viime vuonna samoihin aikoihin. Mielialani on vain aivan toinen.. Viime syksyinä katsoin usein itkuisin silmin tuota edessäni avautuvaa maisemaa.. Olin itkenyt monesti koko yön.. taukoamatta!

Viime syksynä elimme jumalattoman raakoja aikoja J:iin kanssa… Riidat värittivät elämäämme liikaa ja minä matkustin hermolomalle useasti! Ihminen on ihmisen pahin vihollinen ja se oli silloin aivan totta.

Olin jo vähällä luovuttaa koko asian suhteen, mutta vaikak vihasin J:iin tekoja ja sanoja sisällä rakastin sitä niin paljon että en halunnut antaa periksi.. En vaikka kuolema veisi!

Samaa ajatteli myös J:ii onneksi..

Syksyn mittaan kuitenkin asiat alkoi selviämään kun istuimme oikeasti alas ja kävimme ihan kaiken läpi. Kummatkin sai puhua suunsa puhtaaksi sillä lupauksella että toinen ei ala meukkaamaan vaikka tulisikin esiin kamalia asioita. Tästä keskustelusta lähtien asiat alkoi taas loksahtelemaan paikalleen ja aloimme menemään kohti parempaa!

Nyt kun vuosi on mennyt ja muistelen nuita aikoja minua puistattaa! Ihminen osaa olla oikeasti raaka! Toisaalta mietin taas että hyvä että kävimme läpi tuon vaiheen koska se opetti oikeasti paljon! Niin ja mikä tärkeintä silloin tajusi oikeasti miten paljon toista ihmistä rakastaa.

Kulunut vuosi oli varmasti vaikeimpia vuosiamme kun elimme tai varmasti elämme vieläkin paikaten aiheuttamiamme haavoja. Siitä huolimatta – olen onnellisempi kuin koskaan!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *