Onko kaikki ok..?

Muistaakseni olin 11-vuotias, kun aloin sitä tekemään. Se tuntui niin hyvältä, kuin olisi voinut itse hallita kerrankin jotakin. Tuohon aikaan en enään jaksanut, olin täysin loppu. Perheeni, kouluni ja harrastukseni ahdistivat. Ainoa tavara joka voisi helpottaa oli veitsi…

Muistan yhä miltä eka viilto tuntui ja millä sen tein. Veitsi näytti harmittomalta hedelmäveitseltä hyvin pieneltä, jossa oli sahalaita. Ajattelin sen aina olevan viimeinen kerta, mutta se vain jatkui ja jatkui.

Noin puolivuotta ensimmäisestä viillostani jäin kiinni viiltelemisestä kahdelle vanhemmalle sisarukselleni. Se oli hetki, jolloin viettämämme tyttöjenilta päättyi suruun ja kyyneliin. Sisarukseni päätyi kertomaan vanhemmilleni mitä olin tehnyt ja minulle selvisi etten ole perheessäni ainoa, joka on viiltoja ranteeseensa hakannut. Tuolloin romahdin ja lopetin viiltelyn seinään…

Tämän tapahtuneen jälkeen vanhempani eivät ole kysyneet onko minulla kaikki ok, vaan koittaneet sysätä ongielmani sivuun avun antamisen sijasta.

Onko oikein jättää 11-vuotias selviytymään yksin omista ongielmistaan?  Viekö liikaa aikaa kysyä kysymys ”Onko kaikki ok”? Olisiko ollut niin vaikeaa ottaa selvää mistä tämä kaikki oikein johtui?