Taidetta nojallaan

Eikö mahdu mihinkään? Et oo sitten kerinny seinälle laittaa? Onko tuo tippunut?

Jos saisin jotain kivaa vastaavan kysymyksen kuullessani, olisi kotini vieläkin enemmän kivoilla asioilla täytetty. Jotenkin mahdottoman vaikea muiden ymmärtää, että joittenkin kehystettyjen juttujen paikka on lattialla seinää nojaamassa. Halutessani ne mahtuisivat hyvinkin seinälle ja näyttäisivät siellä hyvältä. Mutta en halua niitä tuosta nostaa. Oma sisustusfilosofiani (ja vähän elämänkin) on yksinkertaisesti: ei se ole niin justiinsa. 

Esimerkiksi tämä Edinburghin reissulla Scottish National Gallerysta hankkimani juliste sopii tuohon lattialle tuon maton kaveriksi kuin nenä päähän. Johanna Gullichsenin maton värimaailma kohtaa punaliidun hienosti. Juliste on kehyksissään vähän kenossa ajan mittaan valuneena, sen voisi toki oikaista.

Omaan silmääni tuossa ei näytä ahtaalta vaan kodikkaalta. Sitähän ihminen hakee kotiaan laittaessaan, eikö totta?