Olin kuusivuotias, kun vietimme sukulaistemme kanssa nimipäiviäni. Meillä ei ollut ennen erityisemmin välitetty tämänlaisista kissanristiäisistä, mutta kai helmikuun kauniit aurinkoiset pakkaset olivat saaneet ihmiset liikkeelle. Ilma oli kyllä kaunis, kirpeää pakkasta ja timantteja hangella. Sää oli täydellinen hiihtoretkelle, vauhdikkaalle mäenlaskulle taikka järvenjäällä luistelulle. En ennen vieraiden tuloa malttanut pysyä ollenkaan sisällä. Jos en olisi ehtinyt aamulla riitelemään pikkuveljeni kanssa, olisimme varmastikin päässeet leikkimään hippaa kotimme viereiseen metsään. Siellä puunoksat olivat painuneet raskaasta tykkylumesta matalaksi muodostaen oivallisia leikkipaikkoja talvisessa säässä.

Äiti oli kattanut pöydän ja tehnyt miljoonittain herkkuja. Sain tehdä juhliini juustosarvia, joita aina kutsui lapsena juustokärsiksi jostakin itselleni vieraasta syystä. Keittiössä tuoksui joulu, vaikka joulu oli jo mennytkin. Jouluisuus johtui varmastikin siitä, että minut oli puettu samaan samettiseen juhlamekkoon kuin joulupäivänä. Keittiönpöytä oli vaatetettu suurella vaalealla pöytäliinalla, jonka tiesin olevan mummoni tekemä. En tuolloin liiammin välittänyt pöytäliinoista, mutta tiesin että jos sen päälle kaataa vahingossa mehua, muodostuu äidin ja mummon suusta voivottelun -ääniä.

Äiti laittoi päähäni patukat. Sellaiset, joilla saatiin pitkä tukkani kiharoille. Niiden päähän laittaminen kiristi hieman, mutta tiesin että kun niitä jaksoi pitää päässänsä muutaman tunnin olisi juhlakampaus valmis. Olin nähnyt, kun isommat tytöt laittoivat kiharoita, siksi varmasti minäkin sellaiset halusin. Muuten en kyllä olisi viitsinyt olla kiristettävänä. Ja äitikin hermostui, jos en pysynyt aloillani, kun patukoita kieputettiin ruskean tukkani ympärille. Myös patukoista tuli minulle joulu tuolloin mieleen, ne kun olivat kauniin metsänvihreät.

Viimein saapuivat vieraat kotiimme. Näin monia pakkasen punertavia poskia ja nenänpäitä. Vieraat toivat tullessaan tuoksuja ulkomaailmasta. Kylmiä henkäyksiä, lumisia kengänpohjia ja auringon kirkasta valoisuutta. Sisällä heitä vastaan tuli tervehtimään piparkakkujen, kinuskikakun ja vasta leivottujen pullien tuoksut. Serkut, veljeni ja minä aloitimme heti legoleikit. Eikä meitä aikuisten keskuudessa näkynytkään ennen kuin meitä pyydettiin mehulle ja kakulle.

Sain kaikilta vierailta yhteisen nimipäivälahjan. Se oli valtavan suuri pehmonalle. Ruskean värinen, pörröinen ja maireasti hymyilevä nallukka. Ja hauskinta oli se, että sen korvannipukassa oli lahjansaajan nimi. Sama nimi kuin minulla! Ja koska lahja oli tarkoitettu minulle ja lahja oli nalle: luki lapussa Elinallesi. Lahja oli kuusivuotiaalle itselleni mieleinen. Muistelen nallea ja sen synnyttämiä oivalluksia vielä aikuisenakin.