Äitiys herättää ihmisissä suuria tunteita – ei aina niin positiivisiakaan. Äitiys on asia, mitä ei voi ostaa Alepasta tai Zalandon nettialesta eikä sen mukana tuomia myllerryksiä voi kokea ilman, että tulee äidiksi itse. Biologisesti tai kasvatuksellisesti.

Alle olen kerännyt eräänlaisia huomioita äitiyden elinkaaren raskaus- ja vauvavaiheesta. Kuten arvata saattaa, äitiys ja sen mukana tuomat tunteet ja tilat ovat yksilöllisiä ja uniikkeja, mutta jotkut asiat ja tavat ovat empiiristen havaintojeni mukaan aika universaaleja.

Odotusta ja pieruja

Testi näyttää plussaa. Suurta onnea, suurta pelkoa, itkua, vihaa ja jännitystä. Hormonit laittavat pään sekaisin ja suuri elämänmuutos pelottaa. Pitää alkaa kerätä krääsää, jota vauvakirjat ja blogit suosittelevat ja mitä vauva nyt ainakin tarvitsee eli uudet parit koon 2 Nike-kenkiä, vaikka vauva ei edes kävele ja Buga Boo-yhdistelmärattaat, koska Brio on niin halpismerkki Prismasta ja ei kestä mitään. Tietenkin vauva tarvitsee hörhelörusettipantoja ja Gant-merkkisiä potkuhaalareita, jotka ovat kuukauden päästä liian pienet – voihan ne aina jälleenmyydä ylihintaisina seesteisillä vauvakirppiksillä Facessa, muista vaan mitata niistä ensin haara-kainalo-käsivarsi-päänympärysmitat, koska odottavat äidit ja vauvan saaneet ovat hyvin tarkkoja vauvojen mitoista. Ja mitään ei pidä antaa ilmaiseksi kiertoon. Jemmaa niitä mielummin vaikka ullakolla sitä hetkeä varten, kun et ikinä vie niitä lasten kirppiksille myyntiin.

Vatsa kasvaa, tukka lähtee, tukka tulee, pierettää, oksettaa, on nälkä, syödään salmiakkia, syödään liitua, syödään raskausajanvitamiineja. Puolison naama vituttaa. Pissaa tulee niin perkeleesti koko ajan. Nivusiin sattuu ja nilkat menee alta. Liikuntakin pitää lopettaa kokonaan, koska muutoin voi käydä huonosti ja vauva luiskahtaa kohdusta ulos. En edes käy enää hyvää mieltä tuovien harrastusten parissa. Vauva vaatii 100 prosenttisen huomioni, vaikka se on vielä käärittynä vatsanpeitteideni alle visusti. Mielellään voisin maata sohvalla ja syödä kahden edestä sipsiä, einesruokaa ja nugetteja, koska nythän pitää syödä kahden edestä kun on raskaana. Painoa kertyy 25 kg lisää, koska turvottaa ja koska olen raskaana. Sokeriarvot ovat yllättäen koholla ja puuskutan pelkästään rapuissa kotiin. Mutta kaikkihan tämä kuuluu raskauteen?

Synnytys – paskaa ja hotelliöitä

Tietenkin haluan synnyttää eteerisesti ammeessa, hämyisessä valossa niin, että vauva plompsahtaa pehmeästi veden kautta maailmaan. En aio ottaa mitään kivunlievitystä, jotta saan kokea mahdollisimman luonnollisen ja luonnon mukaisen synnytyksen. Herään tähän päivään ja sen sijaan vanhat, räpsyvät loisteputkilamput kajahtavat synnärin käytävillä kun äkillinen lapsivesi on hulahtanut hopeamänty-väriselle laminaatille kotonamme ja lähdin kahden synnytyskassin kanssa puolison kuskaamana synnärille. Auki 1 cm. Mitä? Nyt se tulee. Ei tule. Takaisin kotiin. Kovia supistuksia aivan kuin joku löisi alakoukkua suoraan vaginaan 10 sekunnin ajan, joka toinen minuutti. Ja sitten mennään taas. Lopulta pääsen synnytyshuoneeseen, joka ei kellu vedessä eikä eteerisissä tuoksuissa vaan kätilö laittaa haarat auki ja opastaa puskemaan alapäällä. Ilokaasusta on apua kuin sandaaleista lumihangessa, joten epiduraali selkäytimeen. Jo helpottaa. Kaikki eritteet tunkeutuu ulos, paitsi vauva. On ihan normaalia, että ulostetta tulee, huikkaa kätilö. Koko ilotulitusta kestää ja lopulta kaiken seasta putkahtaa vauva. Outo, uudenlainen kiitollisuuden ja onnen tunne ilmaantuu tunneskaaloihini. Tai sitten en tunne mitään. Normaalia sekin. Kuitenkaan, tätä en ole koskaan ennen tuntenut. Jaamme perhehuoneen toisen pariskunnan kanssa, koska synnärit ovat useimmiten täynnä. Haaveeni privaatista perhehuoneesta haihtuu.Saamme pientä ruokaa ja apua hoitajilta. Aikamoinen palvelu. Lopulta kotiudumme ja lähtiessä saamme parin sadan euron laskun.

High tec -vauva

Viimein kun vauva on ennakkoon varusteltu high tecillä ja Pakistanin lasten punomilla vauvabrändin vaatteilla, käärö on syntynyt ja tulee kotiin. Tässä se nyt on, lopun alku: nyt mä varmaan valvon ainakin 2 vuotta putkeen ja eroan jatkuvan, väsyneen riitelyn vuoksi puolisostani. Olen lukenut, että moni pari eroaa vauvan synnyttyä. Nyt myös itse asiassa lopetan kaiken urheilun, ystävien tapaamisen, itseni huoltamisen ja sosiaalisen elämän sekä alan päivittää vauvan kuvia jokaiseen sosiaalisen median kanavaan mitä omistan. Kaikkihan haluavat nähdä vauvani päivittäin ihanissa ja söpöissä merkkivaatteissa: vauva makaa, tänään vauva makaa eri paikassa, tänään vauva nukkuu, tänään vauva puklasi päälleni. Lisäksi yritän mahdollisimman paljon syyllistää, vähätellä ja jättää vauvakuplasta ulos puolisoani; mitä se nyt tossa valittaa, mähän kannoin tätä lasta 9 kuukautta tässä ja työnsin sen 75 tuntia kestävässä synnytyksessä ulos!

Nyt on korkea aika alkaa valittaa kaikesta ja kaikille. Väsyttää, raskauskilojakin tuli 15 kg likaa ja ne pitäisi saada pois NYT HETI, puolisokin vaan katselee muita eikä istu minun kanssa sohvalla joka ilta hieromassa jalkapohjiani, tukkakin pitäisi pestä. Mä oon vaan niin väsynyt, että te ette voi ymmärtää, jos ette ole äitejä. Vauva nukkuu välillä hyvin, välillä huonosti. Asiat opetellaan ja opitaan. Ehkä löytyy muita äitejä samassa tilanteessa, joiden kanssa vaihtaa kokemuksia. Itse asiassa vauva ei tarvitsekaan puolia asioista, joita olen hankkinut ja hampstrannut ja pessyt 60 asteessa, jotta kaikki kehitysmaissa tehdyt merkkibrändivaatteet olisivat puhtaita vauvani iholle.

Vauva on terve, normaali ja tyytyväinen. Minä väsynyt, stressaantunut ja kenties synnytyksen jälkeisessä masennuksessa. Jossain vaiheessa tajuan miten turhaan olen hössöttänyt ja miten paljon rahaa brändit tekevät vauvoilla. Nyt omalta äidiltä saatu puinen perintökehto ja kymmenet harsot ovatkin yllättävän näppärä, edullinen ja nostalginen vaihtoehto. Kestovaippailu? Ehkä. Kävelylenkit ja joku kiva urheiluharrastus kerran, pari viikossa? Ehkä. Hoitoavun pyytäminen viikoittain? Ehkä. Oma aika ilman vauvaa? Ehkä. Suorittajaminä alkaa luhistua ja irrottaa kurkustani kuristusotetta. Jos mä olisin vaan mä, äiti, mutsi, mamma. Ja mulla on vauva. Ehkä mun ei tarvitse olla superäiti, kytätä kaikkia äitiysforuumeja läpi, verrata itseäni muihin äiteihin, antaa vatsan pömpöttää, hyväksyä raskausarvet, huomioida kumppaniani, vaatia omaa aikaa. Ehkä mun vauvalla on kierrätysvaatteita, ehkä mä käytän maidonkorviketta. Ehkä jos en jaksa, kerron siitä ja teen asialle jotain.

Ehkä en ole ensimmäinen äidiksi tullut tällä planeetalla.