Kesäaikaminä

Tiedän, että maassa on vielä järkyttävät määrät lunta. Tiedän, että öisin on pakkasta. Tiedän, että joitakuita kesäaikaan siirtyminen väsyttää. Mutta mulla on alkanut elämä!

Mustarastaiden laulu. Teen juonti aurinkoisella parvekkeella. Ikkunalaudalla versoavat tomaatit. Kevyempi olo rinnassa.  Stressikin helpottaa.

kuva:Flickr/CC/promanex

Joka kevät sitä yllättyy, kuinka paljon valo ja lämpö muuttaa ihmistä. Syksyllä pimeään tottuu ja turtuu vähitellen, vetäytyy sisään, pois kylmästä. Persoona jotenkin muuttuu, harmaantuu. Talvi oli pitkä ja pimeä. Ehti unohtaa, että on sellainen aika kuin kesä. Sellainen aika, jolloin voi uida järvissä, pyöräillä, olla ulkona ilman takkia, istuskella kallioilla, myllätä kasvimaalla. Unohtaa oman itsensä, reippaamman itsensä, joka ei jaksa huolestua niin paljon vaikkapa ympäristöasioista. Sen, joka kikattelee useammin. Sen, joka muistaa helpommin olla armollinen itselleen.

Olen toukokuun lapsi, en kestä näin pitkää talvea. Toki on kivaa, että on neljä vuodenaikaa. Ruska, alkusyksyn hämärtyvät illat ja sateet on ihan kivoja. Pakkaspäivät ja aurinkoiset hanget on ihan kivoja. Ehkä kuukauden. Ei puolta vuotta. Siksikin musta on ihanaa, että esikoiseni syntyy juuri keväällä, vuoden paras aika edessä. Alan myös vakavasti harkita talviasunnon hankkimista aurinkorannikolta/Turkista/mistävaanmissäpaistaa marras-helmikuu. Jollain rahoilla. Joskus. Tai vähintään sen äkkilähdön etelään kerran talvessa (ja omatunnon puhtaammaksi lentomaksuilla)…

Tervetuloa takaisin, kesäaikaminä, on ollut ikävä!