Ihana kamala imetys
Imetystä ei tajua ennen kuin itse imettää. Eikä oikeastaan sittenkään. Toinen ihminen on rinnassasi kiinni kuukausia. Hän on sinusta riippuvainen. Tietysti muutenkin, mutta etenkin ravintonsa osalta.
kuva: Flickr/CC/marksontok
On luonnollista imettää. Kaikki nisäkkäät tekevät niin. Eikä ennen ollut äidinmaidonkorvikkeita. Mutta ennen ei ollut niin paljon äitien “omia tarpeita”. Olemme niin tottuneita itsenäisyyteemme, että imetys voi olla henkisesti haastavaa ja siitä luopuminen matalan kynnyksen takana (mutta syitä on monia ja itsekin olen pulloruokittu, ihan yhtä rakastettu lapsi).
Niinpä se “äidin oma aika” – hengähdyshetket ja minihermolomat – tuntuvat monesta välttämättömiltä. Ainakin minusta. Toisten voi olla helpompi antautua imettäjiksi. Ja enimmäkseen minustakin on. Mutta ei koko ajan. Läheisyys on ihanaa, mutta niinä iltoina kun Papu on syönyt jo tuntikausia eikä loppua näy, hiipii ahdistus. Tuska. Haluan pois. Olla yksin. Haluan hetken istua tietokoneella. Hetken kävellä ulkona. Hetken suihkussa. Edes hetken!
Parisuhdekin saa kokea äksyilyä. Väsynyt ja nälkäinen imettäjä (siis minä) pistää marttyyrivaihteen päälle: “Mies saa nukkua. Miehen ei tarvitse istua tässä paikallaan. Epistä.” Mutta iloitsen kaikesta avusta. Kun minulle tarjoillaan ruokaa, juomaa, lukemista tai muuta viihdettä imetyspisteelle. Joskus pyytämättä, mutta pitää myös osata pyytää.
Jos imetysmaratonin keskellä väsyneenä hetkenä alkaa ajatella tavoitteita – WHO suosittaa imetystä kaksivuotiaaksi, neuvolat täysimetystä puolivuotiaaksi – ahdistuu tosissaan. PItää ottaa hetki ja päivä kerrallaan. Päivät ovat erilaisia, ei se siinä tissillä koko ajan asu. Tsemppausta tarvitaan yllättävän paljon – itseltä, Mieheltä, lähipiiriltä, netistä. Harkitsen imetystukiryhmään liittymistä.
Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa olin perehtynyt imetykseen hyvin etukäteen, alusta lähtien Papu on imenyt hyvin, maito nousi pian ja sitä on paljon, ja olen saanut hyviä vinkkejä oppaista ja netistä. Hermot olisivat varmasti ihan eri jengalla jos imetys olisi käynnistynyt huonosti, tissi ei kelpaisi, rinnat olisivat ruvella tms. Ja nytkin jokainen päivä on silti uusi mysteeri. Salapoliisintyötä ja arvailua on tehtävä, jotta tietäisi kannattaisiko nyt pumpata, imettää samasta vai toisesta rinnasta, röyhtäyttää jne..
Kun kerran tiedetään kuinka hyödyllistä rintamaito lapsille on, miksei imetystä tueta enemmän? Oppaita ja neuvontaa on, mutta jotenkin enemmän tekniseen puoleen kuin henkiseen. Imuote, liika/vähäinen maito, tulehdukset jne. Entä jaksaminen? Kuinka moni soittaa ongelmineen Imetystukipuhelimeen (joka on vapaaehtoisten ylläpitämä ja auki 3x2h viikossa) – ja kuinka moni pääsee läpi? Netistä saa vertaistukea jos jaksaa hakea, mutta kannustusta, kiittämistä ja kehumista kaivattaisiin varmasti enemmän. Ja julki-imettämistä! Kun imetys on näkymättömissä, ei sitä koeta normaalina, ja kaikkihan haluvat tehdä niin kuin muutkin.
Hengittely, kymmeneen laskeminen ja klassisen kuunteleminen rauhoittavat kun Papu on telakoitunut tuntikausiksi syömään. Ja se, että sanoo ääneen jos pännii tai kaipaa tukea. Tärkeintä on pysyä tässä hetkessä. Pian se on nimittäin ohi, ja kasvanut Papu napsii sormiruokaa suuhunsa. Imetysaikaa tullee vielä ikävä, kuten raskausaikaakin (vaikkei sitä silloin kuvitellut), ja lopulta se on lyhyt pätkä mun ja Papun elämissä. Haluan antaa Papulle hyvän alun. Motivaatiosta ja tiedosta ei ole puutetta. Mutta imetys taitaa edellyttää niitä äidin omia hermolomia, ja huomion ohjaamista toisaalle välillä.
Mikä sinua auttoi jaksamaan imettäessä? Vinkkejä imetysjaksamiseen vastaanotetaan kiitollisuudella!