Väsynyt äiti, äksyilevä äiti

kuva: Flickr/CC/Denis Dervisevic

Ihminen ei ole koskaan valmis. Varsinkaan kun luulee olevansa. Varsinkin kun elämä muuttuu niinkin hurjasti, että saa lapsen.

 

Nopeasti pikkujutuista kuumeneva temperamenttini on herännyt talviunestaan. Samoin loukkaantuminen, kateus, mustasukkaisuus, pelko. Kaikki pienet kummitukset, jotka olin vuosien työllä selättänyt. Ei yhtä pahasti kuin ennen, mutta kovin ei-toivottuina.

 

Syy on toki selvä: Ennenkokematon univelka ja väsymys. Uusi elämäntilanne. Hormonit. Ei jaksa meditoida. Eikä aina ehdi syödä. Plus yksi yhtä väsynyt ja nälkäinen kumppani.  

 

Ohimeneväähän tämä on. Eikä itseltä saisi odottaa liikoja. Että muistaisin kaikki buddhalaiset opit. Että olisin läsnä ja toimisin mielialastani tietoisena koko ajan.

 

Pitäisi muistaa se tärkein. Kun yhtenä tosiväsyneenä iltana itkin jotain aivan turhaa asiaa (muiden ihmisten toiveita ja ajatuksia, omaa ei-niin mallikasta käytöstäni), Mies totesi: Älä ole liian ankara itsellesi. Muut ymmärtävät. Eikä sillä niin väliä mitä muut ajattelevat, tämä on meidän elämä.

 

Ai niin joo.

 

Olen kuitenkin hoitanut Papua yksin päivät, kun Mies on koulussa. Pessyt jopa vähän pyykkiä. Nauttinut Papun aamuhymystä ja jokeltelusta. Vaihtanut noin kymmenet vaipat. Saanut 1. kertaa onnistuneesti hereillä olevan Papun vaunuissa neuvolaan, nukkuvana takaisin (aiemmin vaunuissa viihdyttiin vain nukkuen). Käynyt kaupassa. Useimmat näistä ovat sitä itseään – läsnäoloa. Täytyy keskittyä, eikä mieli haluakaan harhailla muualla. Olen myös nauttinut pienistä omista hetkistä, syönyt ja surffannut netissä.

Ollut hyvä äiti, ja ihan riittävän hyvä ihminen. Hyvä minä!